2016
Älä ammu
April 2016


Myöhempien aikojen pyhien kertomaa

Älä ammu

Julkaistaan nimettömänä

Kuva
police officer on a bridge

Bob ja minä istuimme poliisiautossamme odottaen, että näkisimme jonkinlaista liikehdintää kauempana kadulla. Olimme aloittaneet tarkkailumme kaksi tuntia aiemmin havaittuamme auton, joka oli mainittu poliisiradion hälytyksessä.

”Ryöstö käynnissä”, hälytyksessä oli sanottu. ”Kaksi miestä, kumpikin aseistettuja. Heidät on juuri nähty oranssissa autossa. Todistajien mukaan miehet ovat väkivaltaisia ja valmiita ampumaan.”

Alueella oli tapahtunut äskettäin sarja aseistettuja ryöstöjä, ja parhaista yrityksistämme huolimatta ryöstäjät olivat tähän asti onnistuneet pakenemaan. Nämä ajatukset karisivat mielestäni heti kun näin kahden hahmon tulevan eräästä talosta pimeälle kadulle ja hyppäävän oranssiin autoon. He olivat nyt tulossa meidän suuntaamme.

”Pyydämme taustatukea”, sanoin. ”Epäillyt matkalla meistä päin pohjoiseen.”

Taustatukemme, kaksi siviiliasuista etsivää merkitsemättömässä autossa, ohittivat oranssin auton, ja Bob ja minä seurasimme sitä. Kun kolme autoamme olivat edenneet sillalle, taustajoukkomme kääntyivät äkkiä poikittain sillalla oranssin auton eteen ja me pysähdyimme sen taakse tukkien epäillyiltämme tien. Auto pysähtyi miltei heti, ja kumpikin hahmo painoi päänsä alas pois näkyvistämme.

”Nouskaa autosta kädet pään päällä!” komensin noustuani autostamme. Kukaan ei reagoinut.

Varautuneena ampumaan komensin uudelleen: ”Nouskaa autosta kädet pään päällä. Tehkää se nyt!”

Äkkiä ajaja kohottautui ja kääntyi kohti minua. Näin metallin välähtävän hänen käsissään olevassa esineessä.

Poliisikoulutukseni ja terve järki käskivät minua painamaan liipaisinta pelastaakseni henkeni. Mutta jännityksestä kireän hetken yli kuulin äänen. Se oli rauhallinen mutta silti käskevä ja voimakas: ”Älä ammu!”

Oletin tulevani ammutuksi hetkenä minä hyvänsä, mutta odotin, että joku autossa avaisi tulen ensin. Sen sijaan ajaja kohotti molemmat kätensä, nosti päänsä yläpuolelle esineen, joka näytti aseelta, ja pudotti sitten kädet syliinsä.

”Seis!” sanoin rynnätessäni autolle. ”Liikkumatta!”

Hetki tuntui television rikossarjan kohtaukselta – kunnes tajusin, että paatuneet rikolliset autossa olivat itse asiassa kaksi pelästynyttä nuorta tyttöä. Se, mitä olin luullut aseeksi, oli vain turvavyön solki.

Saimme pian tietää, että tytöt olivat lainanneet autoa poikaystävilleen. Heillä ei ollut aavistustakaan, millaisia miehiä nämä olivat.

”Luulin, että kuolisit, Cal!” Bob sanoi minulle myöhemmin. ”Minä olin vähällä ampua. En tiedä, miksi en tehnyt niin.”

Ne kaksi merkitsemättömässä autossa ollutta etsivää sanoivat samaa, vaikka kukaan muu kuin minä ei ollut kuullut sitä ääntä. Tiedän, että vain taivaan voima saattoi pelastaa nuo kaksi tyttöä kuolemalta ja neljä poliisia tekemästä järkyttävää virhettä. Tuo kokemus antoi minulle varman tiedon siitä, että taivaallinen Isämme voi puuttua tilanteeseen ja tekee niin meidän hyväksemme.