Järkytys, suru & Jumalan suunnitelma
Kirjoittaja asuu Albaniassa.
Elämäni järkyttävimmässä kokemuksessa tunsin, että taivaallinen Isä oli kanssani koko matkani ajan.
Kuvitus David Curtis
Oli varhainen aamu vuonna 2008, kun äiti herätti minut lähtemään kouluun. Olin oikein iloinen sinä aamuna, mutta en tiennyt, että siitä tulisi elämäni pahin päivä ja viimeinen kerta, kun olisin hänen kanssaan. En ollut kaikkia oppitunteja koulussa sinä päivänä, koska perheemme ystävän oli haettava minut koulusta ja kerrottava minulle, että äitini oli surmannut itsensä. Olin vasta 12-vuotias.
Ajattelin: ”Kuinka voin elää ilman äitiäni?” Hän oli paras ystäväni.
Itkin kuukausia. En halunnut mennä kouluun, koska muut lapset kohtelivat minua eri tavalla ja säälivät minua. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin vain, että minun oli oltava vahva kaikkien muiden vuoksi.
Yhtenä päivänä viisi tai kuusi kuukautta äitini kuolemasta olin yksin huoneessani ikkunan ääressä. Itkin yrittäen ymmärtää, minkä vuoksi olin täällä. Äkkiä kuulin äänen pääni sisällä: ”Sinä olet minun tyttäreni. En anna sinun kärsiä.” Tiesin, että se oli Jumala. Mutta se yllätti minut, koska en enää uskonut Jumalaan, en etenkään siksi, että minusta tuntui, että juuri Hän oli vienyt minulta äitini. Vaikka en tiennyt, mitä Hän tarkoitti, tunsin olevani turvassa.
Kolme vuotta myöhemmin matkustin Roomaan tapaamaan setääni. Hän kertoi minulle jatkuvasti kirkosta, jossa hän kävi. Yhtenä sunnuntaina hän otti minut mukaansa. Muistan aina sen, kun kävelin kohti kirkon ovia ensimmäisen kerran ja tunsin taivaallisen Isän rakkauden mennessäni sisään. Se tuntui ihan kodilta.
Aloin käydä kirkossa joka ainoa sunnuntai ja jokaisessa toiminnassa viikolla. Minusta oli ihanaa olla kirkon nuorten kanssa. He tekivät minut onnellisemmaksi. He ajattelivat samoja asioita ja uskoivat samoihin asioihin kuin minä. Sitten kolmen kuukauden jälkeen kesälomani oli lopussa ja minun oli palattava takaisin Albaniaan.
Kun palasin kotiin, kerroin isälleni tunteista, joita minulla oli ollut, ja siitä, kuinka onnelliseksi olin tuntenut itseni koko sen ajan. Hän ei pitänyt siitä. Hän sanoi minulle, ettei hän antaisi minun jatkaa kirkossa käymistä eikä hankkia siitä lisää tietoa. Niinpä minun pitäisi olla kärsivällinen seuraavat kolme vuotta, kunnes täyttäisin 18. Sitten voisin päättää itse ja mennä kasteelle.
Tuona aikana minua siunattiin todella monella ihmisellä, jotka kertoivat minulle siitä, mitä he oppivat joka sunnuntai kirkossa. Yksi noista ihmisistä oli Stephanie. Hän oli asunut Italiassa, kun setäni liittyi kirkkoon, mutta hän oli palannut kotiinsa Yhdysvaltoihin. Setäni ajatteli, että meidän olisi hyvä kirjoitella toisillemme, joten lisäsin Stephanien ystäväkseni Facebookissa.
Vaikka emme olleet koskaan tavanneet kasvokkain, olen aina kiitollinen hänelle siitä, että hän auttoi minua kehittämään uskoani ja oppimaan lisää Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Hän kirjoitti minulle lähes joka sunnuntai ja kertoi minulle kaiken, mitä hän oli oppinut kirkossa, ja sitten hän vastasi kysymyksiini. Hän oli minulle suurenmoinen ystävä.
Viimein vuosien kärsivällisyyden jälkeen minut kastettiin vain kaksi päivää 18-vuotispäiväni jälkeen. Ja pian saan jakaa sinä päivänä tuntemani onnen äitini kanssa, koska minut kastetaan hänen puolestaan. Tiedän, että hän on ylpeä elämästä, jonka olen valinnut.
Tunnen olevani taivaallisen Isän siunaama, koska Hän oli hyvin monella tavalla kanssani koko matkani ajan. Minun piti vain odottaa ja olla kärsivällinen, koska Hänellä oli suunnitelma minua varten. Hän on se, joka antoi minulle voimaa selviytyä kaikista kohtaamistani haasteista. Hän on aina kanssani ja auttaa minua olemaan onnellisempi.