Onko tämä vaivan arvoista?

Nelivuotias poikamme Coleton ojensi ylpeänä paperilapun, jonka hän oli saanut Alkeisyhdistyksen opettajaltaan ja jossa selitettiin hänen osuutensa Alkeisyhdistyksen tulevassa ohjelmassa. Meidän tehtävänämme oli opettaa hänelle hänen viiden sanan repliikkinsä, ennen kuin ohjelma kahden viikon kuluttua esitettäisiin.

Maanantai-illan perheiltamme muuntui täysimittaiseksi harjoitteluksi. Hymyillen Coleton yritti harjoitella kymmeniä kertoja samalla kun vaimoni ja minä annoimme palautetta kuten ”Älä pelleile, kun sanot sen” ja ”Muista puhua selkeästi”.

Kaikista ponnisteluistamme huolimatta edes minä en ollut varma, olimmeko edistyneet yhtään alkua pidemmälle.

Seuraavana sunnuntaina kirkkoon valmistautumiseen tarjosivat haasteita kaksi kadonnutta sukkaa, hampaiden puhkeamisesta kärsivä kahdeksan kuukauden ikäinen pienokainen ja itkevä nelivuotias.

Kun kokous alkoi, olimme tuskin päässeet alkulaulun loppuun, kun olin jo poistunut kahdesti käytävälle itkevän lapsen kanssa. Siinä vaiheessa kun kuoro nousi laulamaan, olin lähestulkoon hylännyt toiveen siitä, että kukaan perheestämme saisi rakentavan kokemuksen, ja sen sijaan toivoin, että yksinkertaisesti selviytyisimme kokouksen loppuun asti.

Kun viimeinen aamen lausuttiin, päästin väsyneen helpotuksen huokauksen. Voitonriemua tuntiessani en kuitenkaan voinut olla miettimättä: ”Onko tämä vaivan arvoista? Edistymmekö me lastemme kanssa oikeastaan yhtään tuomalla heitä kirkkoon joka viikko?”

Mieleeni tulivat kahdentoista apostolin koorumin jäsenen, vanhin David A. Bednarin sanat. Hän sanoi: ”Aika ajoin sisar Bednar ja minä olimme vimmoissamme, kun ne vanhurskaat tavat, joiden vaalimiseksi me teimme niin kovasti töitä, eivät näyttäneet tuottavan heti niitä hengellisiä tuloksia, joita halusimme ja odotimme. – –

Sisar Bednar ja minä ajattelimme, että perimmäinen lopputulos olisi se, että auttaisimme poikiamme ymmärtämään jonkin nimenomaisen oppiaiheen tai jonkin tietyn pyhien kirjoitusten kohdan sisällön. Mutta tätä tulosta ei saavuteta joka kerta tutkiessamme tai rukoillessamme tai oppiessamme yhdessä. Tarkoituksemme ja työmme johdonmukaisuus oli kenties suurin opetus – opetus, jonka arvoa emme silloin täysin ymmärtäneet.” (”Uutterampi ja huolehtivampi kotona”, Liahona, marraskuu 2009, s. 19.)

Uudistunutta varmuutta tuntien palasin kotiin ja jatkoin poikamme kanssa harjoittelemista yhä uudestaan. Kun tuli hänen vuoronsa puhua, olimme haltioissamme, kun kuulimme hänen sanovan selkeästi ja varmasti: ”Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”

Olimme kuulleet hänen sanovan nuo sanat kymmeniä kertoja ennen esiintymistä, mutta se, että kuulimme hänen sanovan ne muualla kuin kotona, omin päin, tuntui erilaiselta ja tuotti paljon enemmän tyydytystä.

Meillä on vielä paljon opetettavaa, ennen kuin pienestä pojastamme tulee mies, mutta me osallistumme kokouksiimme, pidämme perheiltamme ja lausumme päivittäiset rukouksemme parhaan kykymme mukaan, toivoen, että jonakin päivänä, kun hän on muualla kuin kotona ja omin päin, hän muistaa jälleen nuo äärimmäisen tärkeät sanat: ”Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”