Kotimme, perheemme
Isäni rakastava esimerkki
Isäni näytti minulle, kuinka rakastaa harhaan kulkeneita lapsiani.
Vasemmalla: valokuvakuvitus © iStock/Thinkstock; oikealla: valokuva Del Benson
Liityin kirkkoon otettuani vastaan kahden ystäväni kutsun osallistua seminaariin. Vanhempani tukivat aina päätöstäni mennä kasteelle, palvella lähetystyössä ja solmia avioliitto temppelissä. Muistan kuitenkin sen tuskan, jota tunsin (ja jota oletin myös vanhempieni kokevan) tietäessäni heidän odottavan ystävällisesti Utahin Provon temppelin odotushuoneessa sillä aikaa kun morsiameni ja minä olimme sinetöitävinä.
Myöhemmin saimme neljä lasta, ja muistan sen ilon, joka tuli tiedosta, että jokainen heistä oli sinetöity meihin, koska he olivat syntyneet liitossa. Lapsemme olivat vanhempieni ensimmäisiä lastenlapsia, ja vaikka vanhempani ja sisarukseni eivät koskaan liittyneetkään kirkkoon, heistä tuli hyvin läheisiä jokaiselle lapsellemme. Monia vuosia asuimme lähellä toisiamme, ja vanhempani saivat nähdä, kun lapsemme osallistuivat koulun ja nuorten urheilutapahtumiin. He olivat mukana jokaisen lapsemme kastetilaisuudessa.
Siinä vaiheessa kun lapsemme tulivat teini-ikään, perheemme oli työtehtävieni vuoksi kuitenkin muuttanut toiseen osavaltioon. Mutta niidenkin vuosien aikana vanhempani pysyivät läheisinä lapsillemme vierailujen ja lukuisten kirjeiden ansiosta.
Kun vanhempani tulivat keski-ikään, äidillä todettiin varhain puhjennut Alzheimerin tauti. Isä päätti uskollisesti toimia hänen hoitajanaan, vaikka äidin tila vaati kokoaikaista huolenpitoa. Näinä myöhempinäkin vuosina isä piti minuun yhteyttä viikoittain – ja toisinaan päivittäin – puhelimitse ja kirjeitse. Minulla oli aina ollut läheinen suhde molempiin vanhempiini, mutta isän viimeisten 10 vuoden aikana meistä tuli erityisen läheisiä. Käsitin silloin myös sen, että hän onnistui yhtä lailla pysymään samalla tavoin läheisenä kolmeen sisarukseeni – huolimatta siitä, miten erilaisista asioista olemme olleet kiinnostuneita ja miten erilaisen uskonnon olemme varttuessamme valinneet.
Vasemmalla: valokuvakuvitus © iStock/Thinkstock; oikealla: valokuva Del Benson
Vanhempani ja meidän perheemme asuivat niinä viimeisinä vuosina Yhdysvaltain vastakkaisilla rannikoilla, ja vanhempani tekivät kaksi vierailua mantereen poikki, vaikka äidin Alzheimerin tauti oli edennyt siihen vaiheeseen, jossa hänen avustamisensa pitkällä lennolla oli isälle erittäin vaikeaa.
Näihin samoihin aikoihin kaikki lapsemme lakkasivat yksitellen käymästä kirkossa. Kaksi poistatti lopulta nimensä kirkon aikakirjoista. Tämä on tietenkin ollut koettelemuksena vaimoni ja minun elämässä. Ja vaikkei isä ollut myöhempien aikojen pyhä, niin lastemme valinnat tuottivat tuskaa ja hämmennystä myös hänelle. Hän oli sisimmässään uskonnollinen, ja niinä vuosina hän rukoili meidän kanssamme heidän puolestaan.
Isälläni todettiin syöpä, ja vuonna 2005 hän menehtyi. Äiti kuoli kolme vuotta myöhemmin. Vaimoni ja minä riemuitsimme toimiessamme heidän sijaisinaan temppelitoimituksissa heidän kuolemansa jälkeen.
Olen kauan rukoillut ymmärtääkseni, kuinka parhaiten suhtautua lapsiimme nyt kun he ovat aikuisia ja joillakuilla heistä on oma puoliso ja lapsia eikä kukaan heistä kuulu kirkkoomme. Tunnetasolla meillä on läheiset suhteet kaikkiin neljään lapseemme, ja olemme kiitollisia siitä, että he ovat usein meihin yhteydessä rakkautta osoittaen.
Lopulta sain hyvin selkeän vastauksen siihen, kuinka minun tulee käyttäytyä – mahdollisesti koko loppuelämäni – näiden aikuisten lasten suhteen. Minun täytyy toimia samoin kuin isäni oli toiminut minun kanssani. Huolimatta siitä, miten eri tavalla me elimme ja miten erilaiset uskonnolliset näkemykset meillä oli, isäni lähestyi minua päättäväisesti isänä ja ystävänä, kun tunsin tuskaa nähdessäni lasteni valitsevan erilaisen elämäntavan ja erilaiset uskonkäsitykset kuin itselläni. Ymmärsin, että minun täytyy noudattaa isäni antamaa esimerkkiä. Hän opetti minulle, kuinka kohdella toiseen uskoon kuuluvia lapsia: rakastaa heitä täysin, kuten Vapahtaja rakastaisi.