Lepopäivän puolustajia
Kirjoittaja asuu Washingtonissa Yhdysvalloissa.
En koskaan arvannut, että päätöksemme pyhittää lepopäivä vaikuttaisi niin moniin ihmisiin.
Valokuvat Women’s cougar rugby (BYU) -joukkueen ja Paul Meyersin luvalla
Kun rugbyvalmentajamme kertoi joukkueellemme, että valtakunnallisten mestaruuskisojen puolivälieräottelu pelattaisiin sunnuntaina, en osannut ajatella muuta kuin: ”Miksi nyt?”
Joukkueemme – Brigham Youngin yliopiston vuoden 2010 naisten rugbyjoukkue – oli valmentautunut mestaruuskisoihin koko kauden. Odotimme innolla pelaamista sitä joukkuetta vastaan, joka oli voittanut meidät kisoissa vuotta aiemmin. Olin varma siitä, että pystyisimme voittamaan – meillä oli muutamia maan parhaita pelaajia. Halusimme näyttää taitomme rugbymaailmalle voittamalla valtakunnallisen mestaruuden, mutta kävi ilmi, että taivaallisella Isällä oli meitä varten toinen tie.
Pidimme kiinni tasovaatimuksista
Kisojen virkailijat olivat vakuuttaneet meille, että meidän ottelumme olisivat perjantaina ja lauantaina, mutta erehdyksessä ottelut olikin sijoitettu lauantaille ja sunnuntaille. Saimme tietää erehdyksestä vasta viisi päivää ennen kisoja, jotka pidettiin Sanfordissa Floridassa Yhdysvalloissa. Koska naisten rugbyjoukkue ei siihen aikaan ollut BYU:n virallinen joukkue, saimme itse tehdä päätöksen siitä, pelaisimmeko vai emme. Päätimme olla pelaamatta. Päätös oli yksimielinen, eikä kukaan valittanut.
Sunnuntaina pelaaminen ei ollut edes vaihtoehto. Olin aina ajatellut niin. Vanhempani olivat opettaneet minua pyhittämään lepopäivän, ja olen pitänyt sen käskyn kunniassa koko elämäni. Taivaallisen Isän käskyjen noudattaminen oli tärkeämpää kuin rugbyottelu.
Mutta tieto siitä, että teimme oikein, ei tehnyt valintaa yhtään helpommaksi. Olimme allapäin, kun lensimme Floridaan tietoisina siitä, että voitimmepa tai hävisimmepä, niin lauantain ottelu olisi viimeinen ottelumme.
Kun olimme saapuneet Floridaan, meille soitti eräs New York Times -lehden toimittaja, joka halusi tehdä meistä jutun. Olimme ällistyneitä. Emme olleet odottaneet kenenkään välittävän päätöksestämme pyhittää lepopäivä, varsinkaan valtakunnallisen sanomalehden.
Perjantaina siihen aikaan, jolloin olisimme olleet pelaamassa, ellei aikatauluerehdystä olisi tapahtunut, menimme Orlandon temppeliin kasteille kuolleiden puolesta. Kun toimitukset oli suoritettu, temppelinjohtaja puhui meille. Hän otti esiin artikkelin, joka meistä oli kirjoitettu, ja luki joitakin kommentteja, joita lukijat olivat julkaisseet verkossa tukien valintaamme.
Myöhemmin meidän valmentajamme luki meille lisää kommentteja, joita hän oli saanut. Myöhempien aikojen pyhät ja muut kiittelivät meitä esimerkistämme ja kertoivat, että oli virkistävää nähdä ihmisten pitävän kiinni mittapuistaan. Heidän sanansa kohottivat mielialaamme. Siinä vaiheessa aloimme ymmärtää, millainen vaikutus meillä voisi olla, vaikkei meistä tulisikaan valtakunnallisia voittajia.
Tiesin, että taivaallinen Isä oli tietoinen meistä, mutta en koskaan ajatellut kenenkään muun seuraavan meitä. Vastakaiku, jota päätöksemme sai, antoi meille uuden tarkoituksen Floridassa olemisellemme: emme olleet siellä voittamassa vaan pitämässä kiinni tasovaatimuksistamme.
Parempi tie
Lauantai koitti, ja voitimme ottelun 46–7. Myöhemmin menimme virkailijoiden luo ja kerroimme heille, että luopuisimme ottelusta, joka meille oli varattu sunnuntaille – ja jossa sattumoisin olisimme pelanneet sitä joukkuetta vastaan, joka oli voittanut meidät edellisenä vuonna. Olin pettynyt, että kautemme päättyi tällä tavalla. Toivon, että olisimme voineet pelata sitä joukkuetta vastaan, mutta en toivo, että olisimme pelanneet heitä tai ketään muutakaan vastaan lepopäivänä.
Meistä kirjoitettiin kymmeniä artikkeleita, ja saimme edelleen tukea ilmaisevia kirjeitä ja sähköpostiviestejä. Pitämällä kiinni tasovaatimuksistamme me tavoitimme useampia ihmisiä kuin olisimme tavoittaneet, jos olisimme voittaneet mestaruuden.
Olen oppinut luottamaan siihen, että taivaallinen Isä johtaa minua paremmalle tielle kuin minulla itselläni on mielessä. Joukkueemme halusi näyttää taitomme voittamalla mestaruuden, mutta nyt ymmärrän, että taivaallinen Isä halusi meidän todistavan jotakin aivan muuta. Hän johdatti meidät saamaan tilaisuuden olla esimerkkinä, kun luulimme, ettei kukaan seurannut meitä, ja Hän pystyi käyttämään meitä hyvän aikaansaamisessa, koska päätimme olla kuuliaisia.