LÄHETYSKENTÄLTÄ
Anova sielu
Kirjoittaja asuu Missourissa Yhdysvalloissa.
Mies ei näyttänyt miellyttävältä juttuseuralta. Osa minusta pelkäsi, mutta osa minusta halusi todella puhua hänen kanssaan.
Valokuvakuvitus David Stoker
Minulla oli tilaisuus palvella lähetyssaarnaajana Cataniassa Italiassa. Yhdessä vaiheessa meillä oli työssä erittäin vaikeaa. Koko viikon suurin piirtein kaikki oli mennyt pieleen, ja jokainen päivä oli koetellut sitä, säilyttäisimmekö me hyvän mielen vai emme, hymyilisimmekö ja yrittäisimmekö tehdä parhaamme edelleenkin.
Eräänä iltana olimme päättäneet muuttaa asioiden kulkua. Kuljimme ja puhuimme ihmisille asuntomme lähellä olevassa puistossa, ja näimme erään miehen istuvan penkillä pää painuksissa ja savuke suussaan. Hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiin päästä varpaisiin, ja hän oli vetänyt ison toppatakkinsa hupun päänsä yli. Mies ei näyttänyt kovinkaan miellyttävältä juttuseuralta. Katsoin häntä, toverini katsoi häntä, katsoimme toisiamme ja taas häntä.
Vanhin Farley kysyi minulta: ”Olemmeko me jutelleet hänen kanssaan aiemmin?”
”Luulen, että olemme, koska minusta tuntuu, että tunnen hänet”, vastasin.
”Niin minustakin”, vanhin Farley sanoi.
Niinpä lähdimme kävelemään häntä kohti. Osa minusta pelkäsi, koska hän ei ollut aivan sellainen henkilö, jolle yleensä puhuisin, mutta osa minusta halusi todella puhua hänen kanssaan.
”Hyvää iltaa, mitä kuuluu?” kysyimme.
Hän katsoi ylös meihin synkeillä silmillään aivan kuin sanoen: ”Kuka häiritsee untani?!” Sitten hyvin lempeästi hän sanoi: ”Iltaa.” Esittelimme itsemme lähetyssaarnaajiksi, ja hän kertoi meille nopeasti, että hän oli ateisti eikä uskonut mihinkään. Me kysyimme syytä siihen, mikä luullakseni yllätti hänet.
”No, koska menetin äitini, isäni, siskoni ja siskontyttäreni kaikki saman kuukauden aikana, ja olen elänyt sen vuoksi kauhean yksinäistä elämää. Minun kohdallani uskonto on vain pahentanut asioita.”
Kysyimme häneltä, tiesikö hän, missä hänen rakkaansa ovat.
”Catanian hautausmaalla, missä he ovat olleet jo pitkään”, hän vastasi.
Selitimme hänelle henkimaailmaa ja ylösnousemusta. Kerroimme hänelle, että juuri tällä hetkellä meissä jokaisessa on henki ja ruumis ja että kuolema on pelkästään hengen ja ruumiin tilapäinen ero. Kerroimme hänelle, että hänen perheensä jäsenet olivat vain odottamassa häntä, kunnes heidät voitaisiin kaikki jälleen yhdistää ruumiiseensa ja he voisivat elää yhdessä iankaikkisesti.
Hän katsoi meitä hämmentyneenä ja sanoi: ”En ymmärtänyt tuosta mitään. Voisitteko toistaa kaiken?”
Niinpä toistimme kaiken. Sitten hän kohotti hämmentyneenä kulmakarvaansa ja kysyi: ”Hetkinen, minussako on henki ja ruumis? Ja perheenikö on vain odottamassa minua ja oppimassa tällä hetkellä?”
Luimme hänelle useita jakeita luvusta Alma 40 ja muista luvuista, ja hän katsoi meitä ja kysyi: ”Miksen minä sitten ole kuullut tätä koskaan aikaisemmin?”
En usko, että olin koskaan elämäni aikana tavannut nöyrempää ihmistä. Tämä mies oli ollut hyvin pitkään hyvin eksyksissä, hyvin hämmennyksissä, hyvin yksin. Hän kuunteli kaiken, mitä sanoimme, ja kertoi meille, että hän ymmärsi siitä hyvin vähän, koska kaikki oli sellaista, mitä hän ei ollut kuullut koskaan aiemmin, mutta hän piti kaikesta.
Opetimme hänelle, kuinka voimme saada vastauksia rukouksen kautta. Hän ei ollut rukoillut yli 30 vuoteen, ja viimeksi kyse oli ollut ulkoa toistetusta rukouksesta kirkossa, kun hän oli lapsi. Kun olimme puhuneet Hengen antamista vastauksista, hän kysyi, miltä Henki tuntuu. Koska jokainen voi tuntea sen eri tavalla, kerroimme kumpikin, miltä se meistä tuntuu. Kerroin hänelle, että minusta se tuntuu siltä kuin saisi halauksen äidiltä sen jälkeen kun ei ole tavannut häntä pitkään aikaan. Tunsin innoitusta luvata hänelle, että hän voisi tuntea ja myös tuntisi sen saman tunteen – aivan kuin hän saisi halauksen äidiltään, joka oli puuttunut hänen elämästään hyvin pitkän aikaa.
Kysyimme häneltä, voisimmeko rukoilla hänen kanssaan. Hän oli todella hämmentynyt ja kysyi: ”Nytkö? Täällä puistossa?”
”Me voimme rukoilla milloin tahansa, missä tahansa haluamme”, sanoin hänelle. ”Jumala haluaa kuulla meitä, ja Hän on erityisen innokas kuulemaan sinua, koska Hän ei ole kuullut sinusta pitkään aikaan.”
Hän ei ollut koskaan kuullut rukousta, joka ei olisi ulkoa opittu rukous jollekin pyhimykselle, joten hän oli hyvin innokas näkemään, kuinka se toimisi. Painoimme päämme, ja toverini piti rukouksen uuden ystävämme Alfion puolesta ja pyysi hänelle siunauksia, apua ja lohtua. Hän pyysi, että Alfio tuntisi vastauksena, että hänen perheellään oli kaikki hyvin ja että Jumala todella on olemassa. Päätimme rukouksemme, ja Alfio katsoi meitä silmät pyöreinä.
”Minun on pakko kertoa teille jotakin”, hän sanoi. ”Minulla ei ole tapana valehdella, varsinkaan mistään tällaisesta. Minusta tuntuu, että sain juuri lujan halauksen äidiltäni. En ole saanut halausta keneltäkään hyvin pitkään aikaan. Se tuntui todella hyvältä. Haluan tietää, kuinka voin tuntea sen uudelleen, koska haluan lisää tuollaisia halauksia.”
Seuraavana päivänä tapasimme uudelleen. Alfio istuutui viereemme samalle penkille ja sanoi: ”Vanhimmat, koko elämäni olen kävellyt huppu pääni yli vedettynä ja pää painuksissa maata tuijottaen. En ole koskaan, koskaan kävellyt pää pystyssä. Aina siitä rukouksesta lähtien olen kävellyt pää pystyssä, ja katselen kaikkea. Tämä maailma on kaunis.”
Lienee tarpeetonta sanoa, että jatkoimme työskentelyä Alfion kanssa, jotta hän pääsi kokemaan lisää halauksia, lisää valoa ja lisää katseen kohottamista omassa elämässään. Se penkillä istuva pelottava mies, joka näytti siltä, että hän suuttuisi meille, olikin itse asiassa anova sielu, joka pyysi saada tuntea jälleen taivaallisen Isän rakkautta.