”Tuo tuossa on Suomen lähetysjohtaja” – Henry A. Matis (osa 2)

Kuinka Ungerit ja Matisit päätyivät Chicagoon vuonna 1935? Art menetti joulukuussa 1934 työpaikkansa Pittsburghissa, koska oli uusin mies osastollaan. Työttömyys ei häntä huolettanut. Hän oli luonteeltaan tyyni ja uskoi kaiken järjestyvän ajallaan. Ja niin kävikin. Heti seuraavan vuoden alussa Art sai uuden työpaikan Pullman Standard -yhtiöstä Chicagosta. Hän muutti sinne perheineen. Vuosi 1935 ei ehtinyt umpeutua, kun Henry jo seurasi perässä ja he olivat taas saman työnantajan palveluksessa. Henry ja hänen kaksi lastaan asuivat Ungerien aloitteesta jälleen yhdessä. He kaikki olivat yhtä samaa perhettä. Sitä Henry olikin kaivannut noin vuoden eron jälkeen. Henry pohtikin, kuinka hän ja lapset ylipäätään olisivat selviytyneet ilman Artin ja Tootsin monipuolista tukea.

Etenkin makuuvaunuistaan kuuluisan Pullman Standardin ideana oli valmistaa vaunuja ruostumattomasta teräksestä pistehitsaustekniikalla, ja siihen tarvittavien koneiden kehittämiseen Pullman tarvitsi osaavaa insinööriä, jollainen Art oli. Hän onnistui työssään niin hyvin, että uudenlaiset vaunut saatiin tuotantoon. Henry puolestaan eteni hitsaus- ja ihmissuhdetaitojensa ansiosta hitsaajien esimieheksi, ja kuinka ollakaan, paljolti ”veljesten” yhteistyön ansiosta yhtiö alkoi menestyä erinomaisesti. Art oli taitava ja kekseliäs insinööri, joka sai monia palkintoja, eikä Henry jäänyt pekkaa pahemmaksi. Myös hän oli monin tavoin palkittu mies.

Henryn ja Maen avioitumisen myötä syntyi uusi neljän ryhmä, josta ainoastaan Mae oli ollut lähetystyössä. Hänen temperamenttinsa, luja uskonsa ja evankeliumin tuntemuksensa veivät heitä kaikkia eteenpäin evankeliumin tiellä. He toimivat aktiivisesti kirkossa. Vuonna 1937 Henry kutsuttiin Chicagon vaarnan korkeaan neuvostoon. Matisin perhe kuului yliopistoseurakuntaan, jonka piispaksi Henry, vielä verrattain uusi jäsen, kutsuttiin vuonna 1941. Neljä vuotta myöhemmin hän oli toisena neuvonantajana vaarnan johtokunnassa. Art kuului piispakuntaan ja korkeaan neuvostoon. Mae oli Apuyhdistyksen johtaja ja Toots Nuorten Naisten johtaja.

Henryn avioitumisen jälkeen kumpikin perhe asui omassa asunnossaan, mutta tiivis yhteydenpito jatkui. He vierailivat usein toistensa luona, pitivät perheiltoja yhdessä, kävivät piknikeillä ja uintiretkillä Michiganjärvellä ja söivät yhdessä. Tootsin tekemä mustikkapiirakka oli parasta, mitä Henry tiesi. Siitä tuli myös Maen suosikki. Vuosien myötä nämä perheet saivat yhteensä kahdeksan mustikkasuuta. Ungereille syntyi kolme tyttöä: Patsy, Vera Ann ja Gloria Mae. Henryllä ja Maella olivat ennestään Betty Belle ja Fred (Billy). He saivat vielä kolme yhteistä lasta – Johnin, Jamesin ja Brucen.

Kuten aiemmin kerrottiin, vanhin Ezra Taft Benson vihki Suomen uudelleen palautetun evankeliumin saarnaamiselle tiistaina 16. heinäkuuta 1946. Ensimmäinen presidenttikunta vahvisti vanhin Bensonin ehdotuksen, että Suomessa aloitettaisiin lähetystyö. Hän sai tehtäväkseen etsiä maahan ensimmäisen lähetysjohtajan. Heti kohta hän otti yhteyttä kolmeen utahilaiseen yliopistoon ja muualle kysellen, löytyisikö jostakin joku uskollinen suomea puhuva pyhä. Meni reilut puoli vuotta, eikä ainuttakaan ehdokasta löytynyt. Keväällä 1947 vanhin Benson oli junamatkalla Salt Lake Citystä New Yorkiin. Koska junan oli määrä pysähtyä Omahan asemalla 15 minuutiksi, hän meni ulos ostamaan lehden ja jätti matkatavaransa vaunuun. Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi takaisin, juna oli jo mennyt menojaan. Vanhin Benson ei ollut koskaan aikaisemmin myöhästynyt junasta. Mikä nyt neuvoksi? Ei auttanut kuin lentää Omahasta Chicagoon. Vanhin Benson soitti Chicagon vaarnan johtajalle ja kysyi, voisiko joku tulla häntä vastaan Midwayn lentokentälle ja viedä hänet Union Stationille. Sieltä hän jatkaisi junalla matkaansa New Yorkiin. Vaarnanjohtaja itse ei päässyt lähtemään, ja siksi hän kääntyi neuvonantajansa Henry Matisin puoleen. Henrylle se sopi.

Lentokone laskeutui. Vanhin Benson seisoi portaiden yläpäässä tähyillen odottavaa väkijoukkoa. Hänen silmänsä osuivat hänelle ennestään tuntemattomaan mieheen. Vanhin Benson kuuli mielessään äänen sanovan: ”Tuo tuossa on Suomen lähetysjohtaja.” Väristys kävi hänen lävitseen, sillä hän oli jo kuukausien ajan tuloksetta etsinyt mahdollista ehdokasta. Vanhin Benson työnsi saamansa innoituksen pois mielestään, Henry auttoi hänet autoon ja lähti ajamaan rautatieasemalle. Henry piti tapaamista mielenkiintoisena ja onnekkaana. Hän tiesi, että vanhin Benson oli hiljattain vihkinyt Suomen uudestaan evankeliumin saarnaamiselle ja kysyi häneltä Suomesta. Ajomatkan aikana Henry kertoi, että hänen molemmat vanhempansa olivat suomalaisia siirtolaisia. Henry puheli omasta elämästään, Veran kuolemasta, Artista, kasteestaan, rakkaudestaan Suomea kohtaan. Hän kyseli, millaisia suunnitelmia kirkolla oli Suomeen nähden. Vanhin Benson esitti vain yhden kysymyksen: ”Puhutko suomea, osaatko kirjoittaa ja lukea sitä?” Hän sai kuulla, että Henry oli puhunut lapsuudenkodissaan suomea sekä oppinut lisää työskennellessään lukiovuosinaan suomalaisten ruokakaupassa ja käydessään suomenkielisen rippikoulun.

Vanhin Benson oli todella ihmeissään lentokentällä saamastaan ilmoituksesta ja nyt vielä enemmän kuultuaan kaiken sen, mitä Henry kertoi. Vanhin Benson ei hiiskahtanut kokemastaan sanaakaan. Hän ja Henry hyvästelivät toisensa, ja vanhin Benson jatkoi junamatkaansa. Heti seuraavana päivänä hän lähetti sähkösanoman Salt Lake Cityyn ja kertoi löytäneensä etsimänsä. Tämä oli Henry A. Matis Chicagosta. Presidentti George Albert Smith matkusti Chicagoon puhuttelemaan Henry ja Mae Matista. Virallinen kolmen vuoden kutsu lähetysjohtajaksi tuli toukokuussa 1947.

Elokuussa lähdettiin matkaan. Chicagossa asunut Matisin perhe – Henryn lisäksi hänen vaimonsa Mae sekä lapset Fred, John, James ja Bruce sekä vielä 72-vuotias isoäiti Mary – nousi New Yorkissa MS Gripsholmiin mukanaan punainen Ford ja 72 ruumaan lastattua muuttolaatikkoa, joista osa ryöstettiin matkalla Göteborgista Helsinkiin. Betty jäi Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Kymmenen päivän päästä merisairaat seilaajat saapuivat Göteborgiin, josta matka jatkui junalla Tukholmaan ja sieltä parin päivän päästä punaisella Fordilla itärannikkoa pitkin Suomen puolelle Tornioon. Luodon kautta, jossa tavattiin veli ja sisar Strömberg, ajettiin Ylistaroon ja Maryn lapsuudenkotiin.

Mary asettui asumaan entiseen kotiinsa Sanna-sisarensa luo. Kolme vuotta myöhemmin hän palasi Yhdysvaltoihin, koska olisi muutoin menettänyt Yhdysvaltain kansalaisuuden. Ennen paluutaan hän meni kasteelle, jonka Henry mieluusti toimitti vuonna 1950. Mary kuoli 85-vuotiaana Durangossa Coloradossa vuonna 1961.

Perhe jatkoi matkaansa kohti Helsinkiä. Sodan tuhot olivat näkyvissä kaikkialla. Oli raunioita, poltettuja siltoja, tuhoa kärsineitä kaupunkeja ja koteja. Hävityksen jäljet tyrmistyttivät myös Helsingissä, jonne perhe saapui elokuussa 1947. Koko pesue asettui asumaan kerrostalon neljänteen kerrokseen osoitteessa Pihlajatie 41 yhdessä siellä jo ennestään majailleiden lähetyssaarnaajien kanssa. Lähetyssaarnaajat siirtyivät nukkumaan olohuoneen lattialle, sillä Matisit tarvitsivat molemmat makuuhuoneet. Samassa asunnossa oli myös kirkon toimisto, ja olohuone muutettiin taittotuolein tilaksi, jossa pidettiin sunnuntaikokoukset ja Alkeisyhdistys.

Heti kohta Suomeen tultuaan perhe sai saman talon toisesta kerroksesta oman noin 56 neliön kodin. Molemmat osakkeet olivat varustukseltaan vaatimattomia. Lämmitys toimi vain ajoittain, ei ollut jääkaappia, ei suihkua, ei lämmintä vettä, ei leivänpaahdinta, ei pölynimuria, ei hissiä. Oli kuitenkin pieni kaksilevyinen liesi. Kylpyhuoneessa oli paikka ammeelle, muttei ammetta. Onneksi alakerrassa oli käytettävissä sauna ja lähellä yleinen sauna. Vaatteet pestiin käsin pyykkilaudan avulla. Asumis- ja elintaso poikkesivat siitä, mihin perhe oli tottunut Amerikassa, joten varsinkin perheen äidiltä Maelta vaadittiin sopeutumista. Hän ei valittanut, vaan hoiti niin perheen kuin lähetyskentänkin äidin tehtävät tunnollisesti, rakkaudella ja kutsumukseensa sitoutuneena. Hänen kanssaan työskennelleet kirkon jäsenet eivät lakanneet ihmettelemästä, kuinka hän sai lähes olemattomista elintarvikkeista loihdittua ruokaa isoille joukoille, jopa yllätysvieraille. Jeesuksen tavoin hän turvautui rukoukseen. ”Sitten hän otti ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja lausui kiitoksen” (Matt. 14:19–20). Ja ruokaa jäi yli tarpeen.

Suomessa oli tuohon aikaan puutetta lähes kaikesta. Sen saivat kokea myös Matisit. Heidän kunniakseen kirkon jäsenten järjestämässä tervetulotilaisuudessa tarjoiltiin perunanviipaleilla päällystettyä kuivaa ruisleipää. Onneksi sisar Matis oli saanut viimeisenä iltana ennen Suomeen lähtöään lahjaksi purkin munapulveria. Se osoittautui todelliseksi aarteeksi, sillä kauppojen hyllyillä ei ollut kananmunia, ei voita, ei jauhoja. Lähes kaikki tarvikkeet olivat kortilla, mutta poikkeuksiakin oli. Kun John ja Betty myöhemmin vierailivat isoäitinsä Maryn luona Ylistarossa, he saivat mukaansa kotiin vietäväksi mustikoita ja Mary-mummin leipomaa mustikkapiirakkaa. Se oli jotakin aivan erinomaista herkkua ja side aikoihin menneisiin.

Myös Henry antautui kutsumukselleen täysin sydämin. Hänellä oli eräänlainen uskonpuhdistajan tai suurlähettilään rooli, jota hän toteutti sinnikkäästi yhdessä vaimonsa kanssa. Hän loi oman lähetystyöohjelmansa, jota voi luonnehtia muutamalla sanalla: evankeliumi, rakkaus, ystävällisyys ja kunnioitus. Ohjelmansa mukaisella asenteella hän pyrki lähestymään suomalaisia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän oli aina valmis itsensä unohtaen lisäämään toisen ihmisen hyvinvointia kulkemalla ylimääräisen virstan tämän kanssa. Hänen lämmin persoonansa teki vaikutuksen suomalaisiin. Hän halusi samastua heihin. Koska Suomessa ei tuohon aikaan ollut paljon autoja, myöskään Henry ei käyttänyt omaansa mennessään myöhemmin sunnuntaikokouksiin Ullankadulle, vaan hän nousi raitiovaunuun kuten muutkin. Hän halusi olla tasavertainen suomalaisten kanssa, ei asettua autoineen heidän yläpuolelleen. Autosta oli kuitenkin paljon hyötyä. Missä tahansa päin Suomea Henryä tarvittiinkin, sinne hänet vei punainen Ford. Ilman sitä lähetystyölle olisi käynyt samoin kuin puhjenneelle renkaalle. Sellaisia vaurioita huonoilla teillä tapahtui tuon tuostakin.

Henry vaikutti omalla suhtautumisellaan myös lähetyssaarnaajiin. Hän opetti heitä rakastamaan kaikkea suomalaista, koko kansaa ja sen kulttuuria. Hän kehotti lähetyssaarnaajia ystävystymään suomalaisiin, viettämään aikaa heidän kanssaan, vierailemaan heidän kodeissaan, osallistumaan heidän toimiinsa ja tutustumaan saunakulttuuriin. Hän rakasti vilpittömästi suomalaisia. He olivat hänen omaa kansaansa, jolle hän halusi suoda niitä evankeliumin siunauksia, joita se olisi valmis ottamaan vastaan.

Kerrotaan, ettei hän koskaan ollut vihainen vaimolleen eikä lapsilleen. Lähetyssaarnaajien epäasiallinen käyttäytyminen ei saanut häntä pois tolaltaan. Ensimmäinen suoraan Suomeen tullut lähetyssaarnaaja Phileon B. Robinson kertoi: ”Henry Matis oli luonteeltaan hyvä, rakastava ja hyveellinen. Hän kulki ihmisten kanssa eri paikoissa eikä ollut koskaan kiireinen. Hän oli säntillinen, muttei minuuttiaikataulun orja. Hän antoi meidän lähetyssaarnaajien tehdä omat päätöksemme, vaikka olimmekin joskus toista mieltä. Hän rakasti kaikkia ja osoitti omalla olemuksellaan ja käyttäytymisellään lähetystyön olevan ennen kaikkea rakkauden työtä.” Tuohon aikaan lähetysjohtajille ei annettu ohjeita siitä, kuinka lähetystyötä pitäisi tehdä. Vanhin Gordon B. Hinckley, joka silloin oli vastuussa kirkon lähetystyöstä, oli sanonut Henrylle: ”Meillä ei ole sinulle mitään erityisiä ohjeita. Jos keksit jotakin, niin kerro meille.” Henry loi omat käytäntönsä.

Kun Suomen lähetyskenttä järjestettiin 24. elokuuta 1947 Helsingin yliopiston pienessä salissa, koko maassa oli jäseniä vain 125. Matisit aloittivat työnsä lähes tyhjästä. Vaikeuksia oli monenlaisia. Ei ollut suomenkielistä kirjallisuutta, ei laulukirjaa, ei järjestettyä kielen opetusta lähetyssaarnaajille, ei tunnettu kirkon menettelytapoja, oli ujoutta ottaa tehtäviä vastaan, ei osattu jakaa vastuuta, ei luopua tehtävistä, ei ollut omia toimitiloja jne. Kaikkia näitä työstettiin Henryn johdolla. Mormonin kirjaa alettiin kääntää kuten myös Oppia ja liittoja sekä Kallisarvoista helmeä.

Merkittävä puute oli sekin, ettei kirkolla ollut virallista asemaa Suomessa. 1940-luvun loppupuolella Suomessa elettiin vielä vaaran vuosia. Kun amerikkalaiset lähetyssaarnaajat tulivat maahan julistamaan rauhan ja rakkauden sanomaa, jotkut tahot levittivät huhuja, että Yhdysvallat lähetti nuoria miehiä vakoilemaan ja tarkkailemaan Suomen oloja. Henry epäili, että hänen omaa puhelintaan kuunneltiin ja että häntä seurattiin. Oli tuotava julkisuuteen oikea kuva kirkosta. Niinpä hän piti tärkeänä kirkon rekisteröintiä. Ilman sitä ei olisi voinut hankkia kiinteää omaisuuttakaan kirkon toimitiloiksi. Kirkon rekisteröinti oli välttämätöntä myös jäsenille, jotta he voivat erota muista kirkkokunnista ja siirtää kirjansa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Kirkko rekisteröitiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi 1. heinäkuuta 1948 Lennart Heljaksen ollessa kirkollisasioista vastaavana opetusministerinä.

Henry Matis otti kasteelle menevät tutkijat omalle vastuulleen. Hän puhutteli jokaisen kastettavan kahdesti, ensin varmistuakseen, että tämä tiesi, millaiseen kirkkoon hän oli liittymässä, ja halusi pitää käskyt. Toisella puhuttelukerralla hän halusi rohkaista kastettua siirtämään kirjansa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, mikä oli monelle melkoinen haaste.

Julkisuuskuvan kirkastamiseksi tarvittiin vielä paljon muuta. Oli tärkeää osallistua suomalaiseen yhteiskuntaelämään sekä järjestö- ja vapaaehtoistoimintaan, vaikkei niillä ollutkaan merkitystä evankeliumin saarnaamiselle. Lähetysjohtaja Matisilla ja hänen vaimollaan oli hyviä ystäviä yhteiskunnan eri alueilta niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin. He molemmat olivat Suomi–Amerikka-yhdistyksen jäseniä kuten myös jotkut lähetyssaarnaajat. Yhdysvaltain suurlähettiläs valitsi Henryn arvovaltaiseen Fulbright-säätiön kahdeksanhenkiseen hallitukseen, joka valitsi amerikkalaisista yliopistoista suomalaisiin yliopistoihin tulevat luennoitsijat. Sisar Matis puolestaan tarkasti satojen Amerikkaan aikovien ASLA-stipendiaattiehdokkaiden suullisen ja kirjallisen kielitaidon. Hän myös opetti englantia yliopistossa eri ryhmille. Oma tärkeä osuutensa oli myös lähetyssaarnaajien pitämillä ilmaisilla englannintunneilla, joille sodanjälkeisessä Suomessa oli suuri tarve.

Henry Matis nimettiin Yhdysvaltain olympia-attaseaksi vuonna 1952. Helsingin olympialaisten aikaan hän ja kaikki lähetyssaarnaajat toimivat amerikkalaisten urheilijoiden tulkkeina ja oppaina. Matis sai olympialaisten järjestelytoimikunnalta kiitoskirjeen siitä suurenmoisesta työstä, jota hän ja lähetyssaarnaajat tekivät. Hän sai vuonna 1952 silloisen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton hopeisen ansioristin tunnustuksena urheilun edistämisestä.

Kuten mainittu, koripallo oli aina ollut lähellä Henry Matisin sydäntä. Koska tämä urheilulaji oli Suomessa vasta kehitysvaiheessa, amerikkalaisille lähetyssaarnaajille, joista muutamat olivat hyvinkin lahjakkaita pelin taitajia, riitti kysyntää. Lähetyssaarnaajat muodostivat MAP-joukkueita ja pelasivat suomalaisia vastaan eri kaupungeissa. Huippupelaajat myös valmensivat koripalloilijoita mm. Vierumäen urheiluopistossa. Matisille luovutettiin Koripalloliiton ansiomerkki. Englannintuntien tavoin koripallokin osaltaan raivasi evankeliumille tietä ja teki kirkkoa tunnetuksi.

Kun helsinkiläiset partiojohtajat Martti ja Annikki Hartiala ja heidän viisi lastaan liittyivät kirkkoon, vanhemmat joutuivat eroamaan kaikista johtotehtävistään luterilaisen kirkon partiossa. Ei hätää! Neuvokas Henry Matis, jolle partio oli ollut kaikki kaikessa hänen nuoruudessaan, kutsui Hartialat myöhempien aikojen pyhien partiojohtajiksi.

Henryllä ei ollut ennen Suomeen tuloa mahdollisuutta tehdä sukututkimustyötä. Hänellä oli siihen kuitenkin palo. Hän oli varma, että tieto esivanhemmista auttaisi häntä ymmärtämään paremmin häntä itseään ja löytämään jotakin uutta vanhoista kirkonkirjoista. Niinpä hän antoi oman sukututkimuksensa sukututkija Harry Wallin tehtäväksi. Sukuun kuului mm. Isaacus Rothovius, joka toimi Turun piispana vuosina 1627–1652 ja määräsi, että seurakunnissa oli pidettävä jäsenluetteloita. Tuo käsky antoi tuleville sukupolville mahdollisuuden tutkia sukuaan. Tuskin Rothovius osasi kuvitellakaan, kuinka ja mitä tarkoitusta varten hänen oman sukunsa vesa myöhempinä aikoina tulisi kehittämään hänen aloittamaansa työtä. ”Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa” (Matt. 16:19). ”Katso, teidän keskuudessanne pidettäköön aikakirjaa” (OL 21:1).

Sukututkimustyön helpottamiseksi kirkko halusi aloittaa kirkonkirjojen mikrofilmauksen mm. Suomessa ja Ruotsissa, ja siinä tarkoituksessa Suomen ja Ruotsin lähetysjohtajat Henry Matis ja Eben Blomquist kääntyivät loppukesällä 1947 Valtionarkiston (nykyisin Kansallisarkisto) puoleen, joka suhtautui asiaan myönteisen innostuneesti. Valtionkirkollisten piirien vastustuksesta huolimatta mikrofilmaustyö päästiin aloittamaan joulukuussa 1948 ja saatettiin päätökseen marraskuussa 1955. Kaiken kaikkiaan filmattiin 10 miljoonaa aukeamaa. Kirkko lahjoitti kaikista filmeistä kopiot Valtionarkistolle helpottaen näin etenkin sukututkijoiden työtä. ”Perustuksen alta kumpusi vettä. Sitä virtasi purona temppelin itäpäädystä – –. Ja missä ikinä nämä vedet virtaavat – –. Minne vain se tulee, siellä kaikki virkoaa elämään.” (Hes. 47:1, 9.)

Henry Matisin lähetystyö pelkistyi profeetta Alman sanoihin: ”Oi jospa olisin enkeli ja voisin toteuttaa sydämeni toiveen, että voisin lähteä puhumaan Jumalan pasuunalla, äänellä, joka järisyttäisi maata, ja huutaa parannusta joka kansalle!” (Alma 29:1.) Juuri noin hän toimi. Herra valmisti Henryä julistamaan palautettua evankeliumia suomalaisille, hänen omalle kansalleen. Henryn vanhempien ja hänen omat koettelemuksensa, vastoinkäymisensä ja hänen ystävyytensä Artin kanssa hioivat ja muokkasivat hänestä pasunistin, joka Herran johdolla oli valmis puhaltamaan ilosanomaa sodan runtelemalle Suomelle, sen kovia kärsineelle kansalle. Hän julisti palautettua evankeliumia ja juurrutti sen pyhien sydämiin rakkautta, ystävyyttä ja kunnioitusta osoittavin teoin. Mitään muuta ei tarvittu.

Kun Henry Matis lähti Suomesta, pyhien jäsenmäärä oli noussut lähes viiteensataan. Varsinainen lähetystyö ehti levitä aina Ouluun saakka. Lähetystyöhön alettiin kutsua myös suomalaisia veljiä ja sisaria. Pyhien käyttöön saatiin suomenkieliset Mormonin kirja sekä Oppi ja liitot. Jäsenmäärän kasvu edellytti kirkon omien toimitilojen hankkimista, ja lopulta niiden määrä nousi 12:een. Tämä kaikki tapahtui Henry Matisin lähetystyökauden aikana, joka venähti seitsemäksi ja puoleksi vuodeksi, koska kirkko ei löytänyt ketään muuta Matisien tilalle. Art Unger kuoli syöpään vuonna 1948. Mikäli näin ei olisi käynyt, ehkä hänet olisi kutsuttu seuraavaksi lähetysjohtajaksi. Tämä haaveeksi jäänyt toive mielessään Henry palveli Suomessa toisen kauden ikään kuin Artin, ikuisen ystävänsä, puolesta.

”Minä, Nefi, synnyin hyvistä vanhemmista, ja sen tähden minulle opetettiin jonkin verran kaikkea isäni tietämystä; ja nähtyäni monia ahdinkoja elinpäivieni aikana mutta oltuani silti Herran suuressa suosiossa kaikkina elämäni päivinä, niin, saatuani paljon tietoa Jumalan hyvyydestä ja salaisuuksista, teen sen tähden aikakirjan siitä, mitä olen elinaikanani toimittanut” (1. Nefi 1:1).

Matisin perhe aloitti laivamatkan takaisin USA:han 26. joulukuuta 1954. He asettuivat 34 vuodeksi Royn kaupunkiin Utahiin, mistä Henry sai työtä ilmavoimien tukikohdassa laaduntarkastusinsinöörinä ja yleni lopulta laaduntarkastusinsinöörien päälliköksi. Hän palveli kirkossa mm. kahden eri vaarnan johtajana Royssa ja alue-edustajana aluksi Wyomingissa ja Idahossa ja myöhemmin Kaysvillessa Utahissa.

Mae kuoli syöpään 28. kesäkuuta 1987. Henry solmi 84-vuotiaana kolmannen avioliiton leskeksi jääneen perheystävän Josephine Wood Fairbanksin kanssa. He lähtivät vuodeksi lähetystyöhön Floridaan. Sen jälkeen he matkustelivat paljon ja kävivät kahdesti Suomessa, ensin tapaamassa sukulaisiaan ja toistamiseen vuonna 1997, jolloin Suomen lähetyskenttä juhli 50-vuotista taivaltaan.

Lopulta Henry myi talonsa Roysta. Hän asui viimeiset vuodet vaimoineen Salt Lake Cityssä. Henry kuoli keuhkokuumeeseen 94 vuoden iässä 5. syyskuuta 1999. Hänellä oli viisi lasta, 23 lastenlasta, 61 lastenlastenlasta ja 5 lastenlastenlastenlasta.

Matisin perhe perusti Matis Family Societyn. Perheen yhteydet Suomeen eivät loppuneet Henryyn. Betty, Fred, James ja Bruce olivat lähetystyössä Suomessa. James ja hänen vaimonsa Jeanette ovat temppelilähetyssaarnaajina Helsingin temppelissä. Bruce ja James toimivat Antti Västi (Mäkynen) ja Jurvansuu (Mätässaari) -sukuseurojen aktiivisina jäseninä. Matisit ovat ylpeitä esi-isästään Jaakko Ilkasta, jonka nimeä kantavaan sukuseuraan James kuuluu. Myös Artin jälkeläiset ovat pitäneet yhteyttä Suomeen.

Kuvat Matisin perhe, ellei toisin mainita.

Alvin S. Anderson, Udell E. Poulsen ja Phileon B. Robinson jr., Suomi Calls, 1957.

Keskustelut James H. Matisin kanssa.

Anna-Liisa Rinne, Kristuksen kirkko Suomessa, 1986.

Paul L. Tripp, The Life Journey of Henry A. Matis, Matis Family Society, 2004.

William A. Wilson ja Hannele Blomqvist Wilson, ”Jeesuksen Kristuksen Kirkko tulee Suomeen”, julkaisussa Muistamme, 1997.

Kim Östman, The Introduction of Mormonism to Finnish society, 1840–1900, Åbo Akademi University Press, 2010, http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-765-553-8, 8. huhtikuuta 2017.