Julkaistaan vain sähköisenä: nuorille aikuisille
Opin, ettei itseinho ole Vapahtajan työkalu
Minulta kesti jonkin aikaa oppia, ettei Jumala halua minun vihaavan itseäni virheideni vuoksi.
Olen käyttänyt paljon aikaa itseni soimaamiseen. Mutta onkin niin, ettei ankaruus itseäni kohtaan itse asiassa teekään minusta parempaa.
Solmin avioliiton nuorena, ja vaikka avioliittoni on aina ollut terve ja onnellinen, olen joutunut kohtaamaan sen myötä itsessäni heikompia piirteitä. Kaiken lisäksi päätimme mieheni kanssa hankkia lapsia heti, ja ensimmäinen raskauteni oli raastavin kokemus, mitä minulla oli koskaan ollut. Kohtasin fyysisiä haasteita, jollaisia en ollut osannut kuvitella. Mielialani oli epävakaa, ja masennuksesta tuli hyvin todellinen ja hyvin uusi kamppailu.
Yritin olla hyvä vaimo, hyvä äiti ja hyvä opiskelija, mutta en koskaan yltänyt omiin mittapuihini. Ajan mittaan itseni sättimisestä tuli ensisijainen reaktioni.
Ymmärsin, että kahdessa suuressa käskyssä sanotaan: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi” ja ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37, 39, korostus lisätty), mikä antaa ymmärtää, että meidän pitäisi rakastaa itseämme. Mutta tunsin, etten ollut rakkauden arvoinen.
Ajattelin: ”Jos teen syntiä ja rakastan silti itseäni, eikö se tarkoita, että annan itselleni luvan jatkaa väärän tekemistä? Meidänhän pitäisi uhrata särkynyt sydän ja murtunut mieli, joten eikö meidän pitäisi olla onnettomia, kunnes olemme parempia?”
Silloin olisin vastannut ”kyllä”, mutta totuus on raikuva ”ei”.
Vanhin S. Gifford Nielsen seitsemänkymmenen koorumista on opettanut: ”Taivaallinen Isämme haluaa meidän rakastavan itseämme – – näkevän itsemme siten kuin Hän näkee meidät: me olemme Hänen rakkaita lapsiaan. Kun tämä totuus painuu syvälle sydämeemme, meidän rakkautemme Jumalaan kasvaa.”1 Ja kun rakkauteni Jumalaa kohtaan kasvaa, minusta tulee parempi. Kun rakastan Jumalaa, tunnustan Vapahtajani lahjan, jonka ansiosta voin saada syntini anteeksi ja voittaa vajavuuteni. Kun rakastan Jumalaa, minun on helpompi rakastaa itseäni.
Muiden soimaaminen ei auta heitä edistymään. Se vain lannistaa heitä. Oikaisun ohella he tarvitsevat myös rohkaisua. Miksi minä siis olisin erilainen? Kuinka voisin osoittaa itselleni samaa myötätuntoa?
Sain tukea
Kun uskouduin miehelleni tästä kamppailusta, tunsin itseni säälittäväksi. Minulle oli luontevampaa jatkaa kielteistä tapaani puhua itselleni, joten minun oli oltava rohkea ja haavoittuvainen voidakseni myöntää heikkouteni ääneen. Mutta ongelmani ilmaiseminen toiselle ihmiselle auttoi minua löytämään lisää selkeyttä ja ratkaisuja.
Olen kouluttanut itseäni kohottavalla aineistolla, jotta ymmärtäisin ajatusmallejani ja sitä, kuinka kehittyä. Olen myös oppinut, että säännöllisellä liikunnalla on valtava vaikutus. Aiemmin harrastin liikuntaa, koska vihasin kehoani ja halusin muuttaa sitä. Nyt harrastan liikuntaa, koska rakastan hyvää oloa ja saan lisää energiaa.
Tekemäni muutokset olivat tehokkaampia, koska tunnustin sen, että Vapahtaja tuki minua eikä tuominnut minua. Aiemmin pyhien kirjoitusten tutkimiseni, rukoukseni ja temppelissä käymiseni olivat olleet täynnä häpeää ja rajoittaneet hengellistä kasvuani. Nyt rukoukseni ovat aidompia ja rehellisempiä, koska en piilottele itseäni Herralta.
Valitsen, mitä ääntä seuraan
Minun oli myös päätettävä, mikä on tärkeää ja ketä kuuntelisin. Maailmamme, asuinympäristömme ja sosiaalisen median alustamme asettavat hyvin monia odotuksia sen suhteen, kuinka toimia, miltä näyttää, kuinka kasvattaa lapsia, kuinka puhua jne. On yksinkertaisesti mahdotonta saada yleismaailmallista hyväksyntää.
Mutta tiedätkö, kuka muu kohtasi paheksumista? Jeesus Kristus. Hän oli ystävällinen, myötätuntoinen ja täydellinen, mutta Hän ei voittanut yhtään suosituimmuuskilpailua. Itse asiassa se, että Hän päätti osoittaa rakkautta tiettyjä ihmisiä kohtaan, maksoi Hänelle usein muiden kunnioituksen. Minun on täytynyt hyväksyä, etten voi miellyttää jokaista ja että sen sijaan minun tulee pyrkiä miellyttämään Jumalaa.
Valitsen ajatukseni tietoisesti
Itsensä rakastamisen tavoitteena ei ole koskaan oikeuttaa laiminlyöntejä, selitellä syntejä tai vaipua omahyväisyyteen. Ymmärrän, että tietyt kielteiset tunteet voivat auttaa minua, kuten Jumalan mielen mukainen murhe – mutta minun ei pidä rypeä siinä, koska se ei ole edistymistä.
Vanhin Neil L. Andersen kahdentoista apostolin koorumista on sanonut:
”Syyllisyydellä on tärkeä tehtävä, sillä se herättää meidät muutoksiin, joita meidän pitää tehdä, mutta sillä, kuinka pitkälle syyllisyys auttaa meitä, on rajansa.
Syyllisyys on kuin akku bensiinikäyttöisessä autossa. Se voi valaista auton, käynnistää moottorin ja antaa virran ajovaloihin, mutta se ei anna polttoainetta edessä olevalle pitkälle matkalle. Akku itsessään ei riitä. Eikä riitä syyllisyyskään.”2 Minun täytyy tietoisesti vastustaa luisumista kielteisiin ajattelumalleihin, ja sen sijaan minun tulee keskittyä rakastamaan Kristusta ja itseäni.
Tämän taakan laskeminen Vapahtajani jalkojen juureen on ollut prosessi, mutta se toimii. Pienillä muutoksilla, joita olen tehnyt – monia niistä oman pääni sisällä – on Vapahtajan armon ansiosta valtava vaikutus.
Olen kiitollinen siitä, että evankeliumin ytimenä on rakkaus. Rakkaus Jumalaa kohtaan, rakkaus muita kohtaan ja rakkaus itseäni kohtaan.