Hae lapset pois vedestä!

Oli miellyttävä päivä kesäkuussa 2003. Ajoin viiden lapsemme kanssa kodistamme Utahin Loganista sisareni perhettä tapaamaan Bear Lakeen. Heidän talonsa sijaitsee muutaman minuutin kävelymatkan päässä järveltä, ja juteltuamme jonkin aikaa päätin viedä lapseni ja heidän kaksi serkkuaan Kamin ja Erinin rannalle leikkimään.

Rantavesi oli lämmintä, ja ilmassa tuntui lempeä tuulenvire istuessani tuolissa lukien ja rentoutuen. Katselin järvelle ja huomasin, että Kami kellui noin 50 metrin päässä rannasta kelluntapatjalla. Koska melko lähellä rantaa alkoi äkkisyvä, heilutin hänelle kättäni ja huusin häntä tulemaan lähemmäs, mutta siltä etäisyydeltä hän ei kuullut ääntäni.

Siinä vaiheessa aloin tuntea itseni hyvin levottomaksi ja kuulin Hengen kuiskaavan, että lasten oli tultava pois vedestä. Huusin heitä tulemaan lähemmäs rantaa, ja vasta-hakoisesti he lähtivät tulemaan minua kohti. Äkkiä Henki sanoi äänekkäästi ja selvästi: ”Hae lapset pois vedestä!” Käännyin kohti takanamme olevia vuoria ja näin, että taivaalle kerääntyi tummia pilviä. Ilmassa leimahti kirkas salama.

”Heti pois vedestä”, minä kiljaisin. ”Alkaa salamoida!” Juoksin Kamia kohti, joka kellui nyt noin 70 metrin päässä rannasta. Sillä hetkellä tuli kova tuulenpuuska. Kahdeksan- vuotias poikani Dallin yritti kantaa toisen patjan pois vedestä, mutta tuuli tarttui siihen kuin purjeeseen ja heitti hänet maahan.

Yritin päästä Kamin luo niin nopeasti kuin pystyin, mutta tuuli vei häntä kauemmas ulapalle. En ole vahva uimari, ja aaltojen kohotessa ympärilläni jatkoin kahlaamista. Näin hänen potkivan jaloillaan niin lujaa kuin hän kykeni nojautuessaan patjanreunan yli, mutta siitä ei ollut paljon hyötyä navakkaa tuulta vastaan. Hän ajautui yhä kauemmas ulapalle.

Vesi syveni syvenemistään kahlatessani ulommas, kunnes se ulottui hartioihini asti. Sitten jalkani tapasivat järvenpohjassa äkkisyvän. Minun oli pysähdyttävä, mutta olin yhä parinkymmenen metrin päässä Kamista. Avasin suuni huutaakseni hänelle, mutta kauhukseni en saanut ääntä kurkustani. Kun viimein sain ääneni toimimaan, se oli vain tukahtunutta huohotusta. Tajusin silloin, kuinka tavattoman kylmää vesi oli näin kaukana rannasta. Ymmärsin, että olin joutumassa hypotermiaan enkä pääsisi takaisin rantaankaan. Me hukkuisimme molemmat.

Sillä hetkellä, käyttäen kaiken jäljellä olevan voimani, huusin ääneen, jotta Kami kuulisi sanani ja tietäisi, että rukoilin. ”Taivaallinen Isä, auta meitä saamaan voimaa selviytyä tästä.” Samassa kehooni tulvahti lämpöä ja elinvoimani palasi. Ääneni muuttui selkeäksi ja voimakkaaksi ja huusin hänelle: ”Kami, melo käsilläsi!” Hän kauhoi vettä kuin koira pikkuisilla kymmenvuotiaan käsillään patjan edessä. Hän oli tuskin riittävän voimakas, että sillä olisi ollut mitään merkitystä kauheassa tuulessa, mutta oli kuin hänen takanaan olisi ollut jättiläiskäsi, joka työnsi häntä lempeästi kohti ojennettua kättäni. Huutelin hänelle rohkaisevia sanoja, kunnes sormemme koskettivat, ja sillä hetkellä tiesin, että koska taivaallinen Isä oli tuonut hänet luokseni, me selviytyisimme.

Rannalla Dallin itki tuulen ja hiekan piestessä häntä säälimättömästi. Tarvitsin kaikki voimani, että sain hänet, muut lapset ja patjat ja lelut autoon. Etäällä ilman täytti äänekkään sireenin surullinen valitus kertoen, että salama oli sytyttänyt tuli-palon kukkuloilla. Se tuntui lisäävän hetken vaikuttavuutta, sillä me tiesimme, että olimme varjeltuneet jumalallisella avulla.

Kerroin lapsille, mitä vedessä oli tapahtunut, ja heti kun pääsimme sisälle, kiitimme rukouksessa Häntä henkemme pelastamisesta. Tehdessämme niin tunsin taivaallisen Isämme valtavan rakkauden. Tiedän, että Hän on tietoinen lapsistaan, ja olen hyvin kiitollinen siitä, että Hän oli kanssamme tuona päivänä.