Äidin jouluhiiri

Kun olin lapsi 1950- ja 1960-luvuilla, jouluperinteemme eivät olleet tarkoin laadittuja – ellei ota lukuun sukkia. Koska me lapset iloitsimme joulusukistamme niin paljon, me jatkoimme perinnettä mentyämme naimisiin ja saatuamme omia lapsia. Yllätysten ostamisesta ja kokoamisesta kymmeniin joulusukkiin tuli kuitenkin pian liian suuri rasite ikääntyville vanhemmilleni, etenkin vaikeasta nivelreumasta kärsivälle äidilleni, sillä sairaus rajoitti hänen liikkuvuuttaan ja toimintatarmoaan.

Lopulta minä tarjouduin vapaaehtoisesti huolehtimaan joulusukista. Vuosittaisessa suvun perheillassa, jossa näyttelimme joulukertomuksen ja avasimme sukkamme, olin lopen uupunut itseeni kohdistuvista vaatimuksista aktiivisen elämän tapahtumien kanssa tasapainoilevana usean pienen lapsen äitinä. Kun katselin, miten kaikki vain kumosivat esiin puuvillakankaisten joulusukkien aarteet, jotka olin huolella valmistellut, aloin vähän säälitellä itseäni.

Kuten odottaa saattoi, minun sukassani oli vain tavanomainen karamellikeppi ja mandariini, jotka olin sinne aiemmin laittanut. Mutta kun ravistelin ne ulos, huomasin pienen saksanpähkinästä ja hasselpähkinöistä tehdyn surkeannäköisen hiiren. Toinen korva oli paljon suurempi kuin toinen, ja viikset olivat vinossa. Häntä oli leikattu liian lyhyeksi, eikä silmukka, josta se ripustettaisiin joulukuuseen, ollut keskellä. Olin ymmälläni. Oliko jonkun leikkikoulussa tekemä työ päätynyt minun sukkaani?

Kohotin katseeni ja näin äitini katselevan minua pyörätuolistaan huoneen toiselta puolen. Kyhmyisellä, vääntyneellä sormellaan hän kutsui minut luokseen.

”Halusin tehdä jotakin joulusukkiin”, hän sanoi. ”Näitä pieniä hiiriä tehtiin Apuyhdistyksessä, ja ne olivat niin somia.”

Hänellä oli kyyneleet silmissä ja hänen lempeä äänensä värisi, kun hän jatkoi:

”En kyennyt saamaan sormiani toimimaan, joten tein vain yhden. Siitä ei tullut kunnollista, mutta tiesin, ettei se haittaisi sinua.”

Katselin jälleen kädessäni olevaa pientä hiirtä. Hän oli oikeassa. Se ei haitannut minua. Itse asiassa hänen pienestä surkeannäköisestä hiirestään tuli kaikkein kallisarvoisin aarre sinä jouluna.

Yli 20 vuoden ajan olen hellästi poistanut silkkipaperin, joka suojaa taudin runtelemin sormin valmistettua epämuodostunutta hiirtä, ja asettanut hiiren huolella joulukuusen oksalle. Enkeliäitini on ollut useita vuosia vapaa raajarikkoisesta ruumiistaan, mutta hänen jouluhiirensä muistuttaa minua kahdesta syvällisestä totuudesta.

Ensimmäinen on, että äitini kunnioitti minua uskomalla, että kykenisin katsomaan hiiren vinojen korvien taa ja tuntemaan rakkauden ja uhrauksen, jota sen tekeminen oli vaatinut. Toinen on se, että jos minä epätäydellisenä kuolevaisena kykenen löytämään kauneutta vaatimattomasta pikku hiirestä, kuinka paljon paremmin taivaallinen Isämme kykeneekään näkemään epätäydellisten ponnistelujemme ja ymmärryksemme takaa puhtaat tarkoituksemme.

Tiedän, että kun me teemme parhaamme antaaksemme lahjamme muille ja Hänelle, se ei ole vain riittävän hyvä – se on äärettömän arvokas.