Mongolia – askelia uskon aroilla

Sh. Purevsuren sai kuulla Jumalasta ja Raamatun kertomuksista opiskellessaan yliopistossa Neuvostoliitossa. (Mongolialaisista käytetään yleensä heidän etunimeään, ja virallisissa yhteyksissä eteen lisätään sukunimen alkukirjain.) Hän osti Raamatun opiskelutoveriltaan, koska kirjan toinen sivu oli aina venäjäksi ja vastakkaisella sivulla sama teksti oli englanniksi. Purevsuren luki kirjaa salaa öisin oppiakseen englantia; Raamatun lukeminen avoimesti olisi merkinnyt yliopistosta erottamista.

Purevsurenin isä oli opettanut hänelle buddhalaisia kunnian ja oikeuden periaatteita, ja hän oli aina yrittänyt elää niiden mukaan. Hän kiinnostui hengellisesti Raamatusta vasta palattuaan Mongoliaan, mentyään naimisiin ja ollessaan professorina yliopistossa. Työnsä vuoksi hän kävi Intiassa. Eräs kristitty, jonka hän tapasi siellä, antoi hänelle Raamatun ja kertoi ajatuksiaan Jeesuksen Kristuksen jumalallisuudesta. Purevsuren muisti isänsä opetukset tätä elämää seuraavasta elämästä. ”Olin saanut isältäni perususkon Jumalaan”, hän sanoo, ja hän alkoi miettiä, kuinka Jumala haluaisi hänen valmistautuvan tulevaan elämään.

Mongolialaisten pedagogien ryhmän johtajana hänet kutsuttiin käymään Yhdysvalloissa, missä hän näki ensimmäisen kerran Mormonin kirjan. Utahissa eräs kirkon jäsen, joka oli kiertävän ryhmän oppaana, antoi hänelle kirjan. Purevsuren luki sitä hieman ja jätti sitten sen lukemisen.

Syyskuussa 2000 Purevsurenin perhe tapasi Mongoliassa palvelevat MAP-lähetyssaarnaajat ja osallistui lähetystyökeskusteluihin. Tällä kertaa hän luki Mormonin kirjan uusin silmin ja löysi totuuden, jota oli etsinyt. Hänet ja hänen vaimonsa kastettiin ja konfirmoitiin saman vuoden marraskuussa. Vain viikkoa tai paria myöhemmin hänet kutsuttiin seurakunnanjohtajaksi.

Heidän lapsensa eivät olleet alkuun kiinnostuneita tästä uudesta kirkosta. Heidän poikansa, joka oli silloin lukiossa, oli erityisen vastahakoinen mutta suostui kuuliaisesti isänsä pyyntöön kuunnella lähetyssaarnaajia. Lopulta molemmat lapset kastettiin ja konfirmoitiin. Heidän poikansa palveli lähetystyössä Idahossa Yhdysvalloissa.

Nyt Purevsuren on tiiviisti mukana nuorten opettamisessa toimiessaan kirkon koululaitoksen koordinaattorina Mongoliassa, minkä tehtävän hän sai vuonna 2001.

Mongoliassa on noin 600 instituuttiopiskelijaa ja noin 700 seminaarilaista. Nuo luvut ovat kasvaneet noin 300 prosenttia vuodesta 2001, vaikka perheenjäsenet usein vastustavat oppilaiden osallistumista ja opiskelukustannukset ovat korkeat, kun ajattelee opiskeluun vaadittavaa aikaa ja kulkemista.

Mikä on palkitsevinta hänen työssään? ”Parasta on luullakseni nähdä niin monien nuorten liittyvän kirkkoon seminaarin ansiosta”, kun oppilaat tuovat sinne ystäviään.

”Olin vaikea lapsi”, U. Sojolmaa sanoo muistellen lukioaikaa vanhempiensa kuoltua. Hän alkoi juoda ja juhlia ollessaan yliopistossa Venäjällä. Palattuaan Mongoliaan hän yllättyi, kun eräs ystävä noilta juhlimisajoilta kutsui hänet käymään kirkossa. Hänen ystävänsä vaikutti niin muuttuneelta.

Sojolmaa tunsi kyllä kristinuskon opetuksia, mutta vastusti ensin ystävänsä kutsua. Kun hän viimein suostui, hän tunsi innostusta, vaikka ei ymmärtänyt siihen syytä. Kirkon kokouksissa hänet valtasi heti tunne rauhasta, yhteenkuuluvuudesta ja tiedosta, mihin suuntaan hänen elämänsä pitäisi kulkea. Sojolmaa liittyi ystävänsä kirkkoon, ja vuonna 1995 heistä tuli kaksi ensimmäistä Mongoliasta kutsuttua lähetyssaarnaajaa. Sojolmaa palveli Utahissa Yhdysvalloissa.

Tällä hetkellä hän on kirkon materiaalipalvelun johtaja Mongoliassa. Hän on myös kirkon tiedotusjohtaja maassaan, neuvonantaja piirin Apuyhdistyksen johtokunnassa ja Evankeliumin oppi -luokan opettaja seurakunnassaan.

”On etuoikeus olla kirkon jäsen”, hän sanoo. ”Koska olen kirkossa, elämäni kipuaa koko ajan ylöspäin.”

Kirkkoa ei vielä oikein tunneta Mongoliassa, ja myöhempien aikojen pyhistä on saatavilla enemmän kielteistä kuin myönteistä tietoa. Totuuden levittämiseen on pyrittävä jatkuvasti.

Jäsenet ovat parhaita kirkon edustajia. He erottuvat muista, Sojolmaa selittää, koska heidän kasvoiltaan näkyy ”se valo, se onni”. He tuntevat evankeliumin tuomaa luottavaisuutta ja iloa, jota monilla muilla ei ole.

Hänen mukaansa kirkon jäsenillä Mongoliassa, kuten myöhempien aikojen pyhillä muuallakin, ”on samat uskonkäsitykset, joten evankeliumissa me kuulumme yhteen suureen perheeseen”.

Kun O. Odgerel sai äidiltään kutsun käydä eräässä kristillisessä kirkossa vuonna 1995, hän ei tiennyt, että äiti oli jo jäsen. Koska äiti työskenteli yleisessä kirjastossa, hän oli vastuussa sen kokoushuoneen vuokraamisesta. Eräänä päivänä laulu, jota Odgerelin äiti kuuli huoneesta, veti häntä puoleensa, ja hänet kutsuttiin mukaan kokoukseen. Myöhemmin hän kuunteli lähetystyökeskustelut, ja hänet kastettiin ja konfirmoitiin.

Odgerel oli syntynyt Venäjällä, kun hänen vanhempansa opiskelivat siellä, ja hänet oli kasvatettu neuvostososialismiin; se oli melkein hänen uskontonsa. Mutta kun Neuvostoliitto hajosi, se, mihin hän oli uskonut, oli poissa. Hän ryhtyi juomaan ja juhlimaan ajatellen, että elämän ainoa tarkoitus oli nauttia siitä ennen kuolemaa. Pian hän kuitenkin tajusi, että sellainen elämäntapa oli umpikuja ja hänen pitäisi pidättyä sellaisesta, minkä hän tajusi olevan itselleen vahingollista.

Monien muiden mongolialaisten tapaan hänen oli helppoa hyväksyä Mormonin kirja, kun hän luki sitä. ”Mongolialaiset saattavat ottaa evankeliumin vastaan todella nopeasti, koska he voivat helposti nähdä siinä olevan hyvän”, Odgerel sanoo. He ”avaavat sille sydämensä hyvin vilpittöminä”. Niin oli hänenkin laitansa. Hänestä oli tuntunut, että oli olemassa Korkeampi Olento. Evankeliumin avulla hän löysi Jumalan ja elämäntavan, johon saattoi uskoa. ”Se oli onnellisin hetkeni”, hän sanoo.

Odgerelin mielestä mongolialainen yhteiskunta voisi hyötyä siitä uudelleenmuovaamisesta, jonka evankeliumi tuo ihmisten elämään. Juopottelu on ongelma; samoin on moraalittomuus. Mongoliassa käyttäytymistä on muovaamassa vain maailmallinen malli, jota televisio nykyään vahvasti voimistaa. Maassa ei ole vahvaa uskonnollista perinnettä toimimassa sitä vastaan. Mutta Odgerelin mielestä ihmiset löytävät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin avulla vanhurskaan tavan ohjata elämäänsä.

Odgerel johtaa Ulaanbaatarin piiriä, jossa on 11 seurakuntaa ja noin 3 700 jäsentä. Noin 70 prosenttia jäsenistä on naimattomia.

Vuosina 2001–2003 E. Anhbajar palveli Salt Lake Cityn eteläisellä lähetyskentällä Utahissa. Nyt 25-vuotiaana hän on nuorten aikuisten johtaja Ulaanbaatarin piirissä.

Hän ei osannut englantia lainkaan saadessaan lähetystyökutsunsa; kaksi amerikkalaista lähetyssaarnaajaa luki kirjeen hänelle. Nyt hän hoitaa yksihuoneista jakelukeskusta kirkon toimistossa Ulaanbaatarissa auttaen jäseniä hankkimaan saatavilla olevaa mongolinkielistä evankeliumin aineistoa ja englanninkielistä aineistoa niille, jotka voivat käyttää sitä. Hän sanoo, että lähetyssaarnaajana hän auttoi ihmisiä saamaan tietoa evankeliumista ja että hän tekee edelleen samaa.

Anhbajar tuli kirkkoon vuonna 1998 yhdessä muun perheensä – vanhempiensa ja pikkuveljensä – kanssa. Kun hänen perheensä oli eräässä kirkon kokouksessa, hän näki kaksi unta, jotka vaikuttivat häneen. Molemmissa hän oli pakenemassa varmaa tuhoa, kun kirkas, loistava persoona pelasti hänet. Anhbajarin vanhemmat kertoivat hänelle myöhemmin, että tuo persoona oli epäilemättä Vapahtaja, ja kehottivat häntä rukoilemaan unensa merkityksestä. Hänen saamansa vastaus johti hänet kuuntelemaan evankeliumia.

Ennen kirkkoon liittymistä ”perheeni ei ollut kovin läheinen”, Anhbajar sanoo. Nyt ”me juttelemme toisillemme. Voin tuntea äitini ja isäni rakkauden.” Lähetyskentällä Anhbajarista tuntui, että kirkon jäsenet olivat kuin perhe. Hän tekee nyt työtä kertoakseen evankeliumista ystävilleen, että hekin voivat nauttia samasta tunteesta.

Yksi henkilö, jolle hän on kertonut evankeliumista, on hänen tyttöystävänsä, joka kastettiin ja konfirmoitiin. Jos he menevät naimisiin, he kohtaavat saman ongelman, jonka kanssa monet nuoret mongolialaiset avioparit kamppailevat: missä asua. Asuntoja on vähän, ja niiden hinta on aivan liian korkea monille nuorille aviopareille. He saattavat päätyä asumaan vanhempien kanssa pienessä huoneistossa tai kenties perinteisessä gerissä, mongolipaimentolaisten pyöreässä, yksihuoneisessa telttamaisessa jurtassa.

Koska lähetyssaarnaajilla ei ole Mongoliassa lupaa tehdä käännytystyötä, he tapaavat ihmisiä tiedustelujen tai nimiviitteiden perusteella. Kun mongolialaiset löytävät evankeliumin, he lähettävät lähetyssaarnaajat yleensä ensimmäisenä rakkaidensa luo, joten seurakuntien jäsenet ovat usein sukua keskenään.

Z. Mažigsuren asuu pienessä asunnossa Darhanissa aviomiehensä, kahden teini-ikäisen tyttärensä ja useiden sukulaistensa kanssa. Siellä asuvat myös hänen tyttärensä ja vävynsä sekä heidän pieni tyttärensä. Samoin myös poika vaimonsa ja heidän lapsensa kanssa. Mažigsurenin vävy, A. Soronzonbold, on Darhanin piirin johtaja. Mažigsurenin poika H. Sergelen on ensimmäinen neuvonantaja Darhanin 2. seurakunnan johtokunnassa. Ja Mažigsuren on ensimmäinen neuvonantaja seurakunnan Apuyhdistyksen johtokunnassa.

Lähetyssaarnaajat tulivat Darhaniin ensimmäisen kerran vuonna 1996, ja Mažigsuren kastettiin ja konfirmoitiin vuonna 1997 yhtenä kaupungin ensimmäisistä pioneerijäsenistä.

”Olen hyvin kiitollinen siitä, että kaikki lapseni ovat kirkon jäseniä”, hän sanoo. Mažigsuren muistaa hedelmän elämän puussa, jonka Lehi näki näyssä (ks. 1. Nefi 8). ”Halusin nauttia tuota hedelmää ja palata taivaallisen Isäni luo.” Hän halusi lastensakin nauttivan sitä. Hän on kiitollinen siitä, että kaksi heistä on nyt sinetöity puolisoihinsa Hongkongin temppelissä Kiinassa: hänen tyttärensä K. Selenge, joka on naimisissa Soronzonboldin kanssa, ja poikansa Sergelen, joka on naimisissa T. Altantujan kanssa.

Hän sanoo, että jäsenten ”on tarpeen tulla kirkkoon, heidän on tarpeen rukoilla ja heidän on tarpeen säilyttää usko. Tärkeintä on usko”, koska ilman sitä he eivät tee noita muitakaan.

Hänen poikansa Sergelen kiinnostui kirkosta, koska hän saattoi nähdä, kuinka hänen äitinsä ja sisarensa olivat muuttuneet sen seurauksena, että heistä oli tullut jäseniä. Hän oli kuunnellut, kun vanhempi lähetyssaarnaajapari opetti kertomuksen Lehistä hänen äidilleen, ja hän oli oivaltanut, että äitikin yritti johtaa lapsiaan tekemään oikein.

Monien mongolialaisten jäsenten tapaan Sergelen sanoo: ”Rakastan Mormonin kirjan lukemista, koska joka kerta sitä lukiessani löydän uutta.” Kertomus sotapäällikkö Moronista on hänen suosikkinsa. Häntä liikuttaa myös kohta MK Jaak. 6:11–12, jossa kaikkia kutsutaan tekemään parannus ja menemään sisälle ahtaasta portista.

”Olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla oli tilaisuus palvella lähetystyössä Venäjällä”, Sergelen sanoo. Hän ei kastanut monia ihmisiä, mutta hän uskoo kylväneensä siemeniä, jotka itävät tulevaisuudessa. Vuodesta 1993 lähtien yli 530 nuorta mongolialaista on palvellut lähetystyössä. Yli 300 heistä on palvellut Yhdysvalloissa ja merkittävä määrä Venäjällä.

Sergelenin lanko Soronzonbold on ollut kirkon jäsen 18-vuotiaasta asti, ja nyt 25-vuotiaana hän palvelee johtajana Darhanin piirissä, jossa on viisi seurakuntaa. Hän opiskelee yliopistossa. ”Olen kiitollinen tehtävästäni kirkossa, koska opin siitä niin paljon”, hän sanoo.

Mongolialaisiin tekee vaikutuksen se, että jäsenet palvelevat kirkossa palkatta, Soronzonbold selittää.

”Ennen kuin minusta tuli jäsen, olin hyvin itsekäs”, hän sanoo. Nyt hänellä on tavoite oppia evankeliumista mahdollisimman paljon. ”Haasteenamme on oppia ja jakaa omastamme.”

Ennen evankeliumin löytämistä A. Monhsaihan näki maailman synkkänä ja melko toivottomana paikkana. Uskon ja toivon löytäminen evankeliumin avulla muutti hänen näkemyksensä maailmasta.

Ennen vuotta 1990 Monhsaihan opetti venäjän kieltä. Mutta kun poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri Mongoliassa muuttui, hän huomasi, että hänen oli opittava englantia, jotta hän voisi opettaa sitä. Monhsaihan opiskeli englantia vuoden myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajien kanssa. Ennen osallistumista lähetystyökeskusteluihin hän päätti, että tutkisi tarkoin lähetyssaarnaajien uskoa. Hän huomasi, että heidän uskontonsa oli muutakin kuin tosiin periaatteisiin perustuvaa uskoa – se oli elämäntapa. Hänet kastettiin ja konfirmoitiin kesäkuussa 2000, ja muu perhe liittyi kirkkoon kuukautta myöhemmin. Nyt hän näkee maailman paljon valoisampana paikkana itselleen, lapsilleen ja lastenlapsilleen. Tällä hetkellä hän palvelee Apuyhdistyksen johtajana Ulaanbaatarin piirissä.

Sen jälkeen kun evankeliumi muutti Monhsaihanin elämän, hän mietti, mitä tapahtuisi, jos hän käyttäisi sen periaatteita työssään opettajana. Hän alkoi tietoisesti opetella rakastamaan kaikkia oppilaitaan – ja joidenkuiden kohdalla se oli vaikeaa. Hän alkoi rukoilla oppilaidensa puolesta. Kiinnostavaa oli, että hän huomasi itse muuttuvansa; hänessä kehittyi suurempi kyky rakastaa heitä. Vaikka oppilaat eivät tienneet, että hän rukoili heidän puolestaan, myös heidän asenteensa häntä kohtaan muuttui.

”Kun me osoitamme uskoa evankeliumissa, me voimme muuttua”, hän sanoo.

Ja tämä, kuten hänen kokemuksensa tuntuu osoittavan, on se tapa, jolla evankeliumi voi muuttaa Mongoliaa. Kun usko Jeesukseen Kristukseen muuttaa jäseniä, he muuttavat maailmaa ympärillään.