Kielimuuria murtamassa

Kielimuurin voittaminen on tuttu haaste Frankfurtin vaarnassa Saksassa, jossa on jäseniä yli 80 kansakunnasta. Vaarnanjohtaja Axel Leimerin mukaan kieli ei ole kuitenkaan tärkein asia.

Vaarnanjohtaja Leimer, jonka oma perhe ei puhunut saksaa heidän muutettuaan Frankfurtiin, huomauttaa, että hänen lapsensa ja muiden perheiden lapset ovat tästä kenties parhaita esimerkkejä. ”Heitä ei koskaan hidastanut se seikka, etteivät he ymmärtäneet toisiaan”, hän sanoo. ”He leikkivät siitä huolimatta muiden lasten kanssa. Heille kielieroilla ei ollut mitään merkitystä. He eivät olleet vielä oppineet olemaan ennakkoluuloisia tai peloissaan.”

Vaarnanjohtaja Leimer huomauttaa, etteivät kielierot ole esteenä myöskään monille englanninkielisille lähetyssaarnaaja-aviopareille, jotka palvelevat seurakunnan tehtävissä vaarnan alueella. ”Monet näistä aviopareista eivät puhu saksaa, mutta he tuovat tehtäviinsä paljon kokemusta ja antavat merkittävän panoksen”, hän sanoo. ”Sisaret ovat palvelleet lastenhuoneessa, Alkeisyhdistyksen luokissa ja kirjastonhoitajina mukaan lukien kirjaston luominen paikkoihin, joissa sitä ei aiemmin ollut. Muutamat veljistä ovat palvelleet ylipappien ryhmän johtajina, talouskirjureina ja kotiopettajina. He osallistuvat luokkiin (jonkun tulkatessa heidän kommenttinsa), ja joskus he jopa opettavat.

”Usein ei tarvita muuta kuin evankeliumin yhteinen perusta”, vaarnanjohtaja Leimer jatkaa. ”Olen seurannut käytävillä käytyjä keskusteluja, joissa kumpikaan osapuoli ei puhu toisen kieltä, mutta jotenkin he silti ymmärtävät toisiaan. Tärkeitä asioita voi ilmaista kielestä riippumatta: ’Rakastan Herraa. Välitän veljistäni ja sisaristani. Olen täällä auttaakseni.’”

Monissa tapauksissa seurakunnat kykenevät ottamaan ihmiset vastaan tavoilla, jotka auttavat näitä tuntemaan olonsa kotoisaksi. Esimerkiksi McCullyn seurakunnassa Honolulun vaarnassa Havaijissa Yhdysvalloissa pyhäkoulussa opetetaan kahdeksalla kielellä (chuukiksi, englanniksi, espanjaksi, japaniksi, koreaksi, marshalliksi, pohnpeiksi ja tagalogiksi), niin että useimmat jäsenet voivat kuulla evankeliumin opetusta omalla äidinkielellään. Lisäksi jäsenet, joita pyydetään pitämään rukous sakramenttikokouksessa tai luokissa, tekevät sen omalla äidinkielellään, elleivät he ole valmiita rukoilemaan kielellä, jota enemmistö jäsenistä puhuu.

Vaikka erilliset pyhäkoululuokat palvelevatkin tärkeää tehtävää, McCullyn seurakunnassa pyritään suunnittelemaan myös tapahtumia, jotka tuovat kaikki yhteen. Säännöllisissä tapahtumissa, kuten jokavuotiset kansainväliset ruokajuhlat, nuorten toimintailtojen kulttuurishow’t, mikronesialainen kuoro (seurakunnan kuoron lisäksi) sekä neljännesvuosittainen ”ohana-ilta” (perheilta), koko seurakunta juhlistaa jäsenten ainutlaatuista kulttuuriperintöä ja tähdentää yhteistä hengellistä perintöään.

”Me kaikki olemme taivaallisen Isämme lapsia”, sanoo McCullyn seurakunnan piispa Marlo Lopez. ”Hänen silmissään ei ole mitään etnisiä tai kielellisiä eroja. Jumalan rakkaus on kaikkia varten, ja me olemme vain välineitä tämän totuuden opettamiseksi.”

Vaikka monet haluavatkin säilyttää äidinkielensä ja kohottavia aineksia kulttuuristaan, jäsenet voivat myös hyötyä siitä, että opettelevat sen alueen kielen ja kulttuurin, missä nyt asuvat. Vaarnanjohtaja Eric Malandain Pariisin itäisestä vaarnasta Ranskasta, johon kuuluu jäseniä eri puolilta maailmaa, suosii tätä ajatusta. ”Johtajat kannustavat yleensä täällä asuvia jäseniä opettelemaan ranskaa”, vaarnanjohtaja Malandain sanoo. ”Se voi auttaa heitä edistymään ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja hengellisesti.”

Kaliforniassa Yhdysvalloissa San Franciscon läntiseen vaarnaan kuuluvia jäseniä kannustetaan hankkimaan kielitaitoa. Englantia puhuvien seurakuntien lisäksi vaarnassa on kolme muunkielistä seurakuntaa (kiinan-, samoan- ja tagaloginkielinen), niin että näitä kieliä puhuville jäsenille voidaan opettaa evankeliumia heidän äidinkielellään. Vaarnan ja seurakuntien johtohenkilöt kannustavat kuitenkin jäseniä osallistumaan myös keskusteluryhmiin, joissa opetellaan englantia. Pienet ryhmät kokoontuvat kahdesti viikossa opettelemaan keskustellen englannin kielen alkeita. Näillä oppitunneilla keskitytään opettelemaan sellaisia lauseita kuin ”Kuinka pääsen sairaalaan?” tai ”Missä on lähin bussipysäkki?” Ja koska monet vaarnan jäsenistä ovat myös ensimmäisen polven myöhempien aikojen pyhiä, jotkin englannin kielen oppitunneista keskittyvät myös evankeliumin perusasioihin kuten rukoilemiseen tai perheillan pitämiseen.

”Kielikysymys on meille merkittävä haaste, mutta me teemme töitä sen eteen ja kehitymme siinä koko ajan”, vaarnanjohtaja Ronald Dillender sanoo. ”Tulemme tekemään työtä, opettamaan ja antamaan jäsenille mahdollisuuden osallistua jokaiseen vaarnakonferenssiin, jokaiseen vaarnan kykyjenesittämistilaisuuteen, jokaiseen ohjekokoukseen, jokaiseen tapahtumaan. Haluamme, että jokaisella on mahdollisuus käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kirkko ja evankeliumi tarjoavat. Se on äärimmäisen tärkeää.”

Kielierot aiheuttavat monia hidasteita aina temppelisuosituspuhutteluista puheiden ja rukousten tulkkaamiseen sakramenttikokouksessa, kertoo Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa olevan Philadelphian vaarnan johtaja Brent Olson. Ystävällisen, suvaitsevan asenteen omaksuminen on ollut avainasemassa vaarnan jäsenille.

Vaarnanjohtaja Olson sanoo: ”Meillä on johtoajatus, jota toistamme vaarnassamme usein: Kuka tahansa kappelin ovista astuukin sisään, on Herran lähettämä. Kun omaksumme tämän hyväksyvän asenteen, oivallamme, että se ylimääräinen vaiva, jota näemme auttaessamme jokaista osallistumaan, ei ole taakka. Se on yksinkertaisesti elämistä evankeliumin mukaan.”

Vaikka Clendonin seurakunta Manurewan vaarnassa Aucklandissa Uudessa-Seelannissa onkin virallisesti englantia puhuva yksikkö, jäsenet puhuvat myös maoria, niueaa, samoaa, tongaa, paikallisia murteita sekä muutamia Cookin saarilla puhuttuja kieliä. Seurakunnan johtohenkilöt yrittävät tulla Hyvän Paimenen kaltaisiksi, joka tuntee laumassaan jokaisen – ”hänen puhumastaan kielestä riippumatta”, piispa Hans Key sanoo.

Esimerkiksi koti- ja kotikäyntiopetustehtäviä pohditaan rukoillen ja toveriparit voidaan muodostaa niin, että toinen veljistä on sellainen, joka puhuu vain äidinkieltään, ja toinen sellainen, joka puhuu samaa kieltä sekä englantia. Kun he tekevät yhdessä työtä kotiopettajina, ensin mainittu veli oppii englantia. Myöhemmin hän saattaa kyetä ottamaan vastaan tehtävän puhua sakramenttikokouksessa.

Francisco Ayres Hermenegildo liittyi kirkkoon kotikaupungissaan Rio de Janeirossa Brasiliassa 21-vuotiaana ja palveli myöhemmin lähetystyössä São Paulossa. Naimisiin mentyään hän ja hänen vaimonsa Kallya muuttivat Sydneyyn Australiaan vuonna 2002. Vuonna 2006 Francisco kutsuttiin Hyde Parkin nuorten naimattomien aikuisten seurakunnan johtajaksi. Seurakunnanjohtaja Hermenegildosta tehtävä tuntui ylivoimaiselta paitsi siksi, että hän opetteli yhä englantia, niin myös siksi, että seurakunnassa oli jäseniä yli 10 maasta, ja monet heistäkin vasta opettelivat englantia.

”Tunnustan, että tunsimme riittämättömyyttä, kun meidät kutsuttiin pitämään huolta Hyde Parkin seurakunnasta”, seurakunnanjohtaja Hermenegildo sanoo. ”Kielimuuri tuntui valtavalta, ja me rukoilimme Herralta apua. Olen kuitenkin saanut pikku hiljaa huomata, että Herra innoittaa, tekee päteväksi ja vahvistaa niitä, jotka ovat mukana Hänen valtakuntansa rakentamisessa.”

Sen lisäksi että seurakunnanjohtaja Hermenegildo on huomannut Herran ohjauksen omassa elämässään, hän näkee sen seurakunnan jäsenten elämässä – joista monet hänen laillaan ovat ensimmäisen polven jäseniä.

”Jokainen meistä on tuotu tänne jostakin syystä tässä vaiheessa elämäämme”, hän sanoo. Hän selittää, että jokaisella jäsenellä on tilaisuus vahvistua todistuksessaan, palvella tehtävissä ja viedä evankeliumin sanomaa ystävilleen ja rakkailleen.

”Me uskomme, että profetiat, jotka liittyvät siihen, että evankeliumi täyttää maan, ovat toteutumassa”, sanoo seurakunnanjohtaja Hermenegildo. ”Seurakunnan jäsenet ovat johtajia nyt ja tulevaisuudessa, minne he sitten menevätkin maailmassa. On suuri etuoikeus auttaa valmistamaan noita johtajia, mitä me teemme joka kerran kun opetamme ja ravitsemme seurakunnan jäseniä.”

”Uskon, että palveleminen ja työn tekeminen seurakunnassa, jonka kulttuurien ja kielten kirjo on niin moninainen, on pikemminkin siunaus kuin haaste”, sanoo piispa Hans Key Clendonin seurakunnasta. ”Jumala sekoitti ihmisten kielen Babylonin tornin rakentamisen aikaan, mutta me voimme pyrkiä siihen, mihin Henokin kaupungin asukkaat pääsivät: olemaan yhtä sydämeltä ja mieleltä ja asumaan vanhurskaudessa.” (Ks. 1. Moos. 11:1–9; Moos. 7:18.)

Tätä ykseyttä tähdensi myös presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008): ”Meistä on tullut suuri maailmanlaajuinen kirkko, ja kirkkomme jäsenten suuren enemmistön on nyt mahdollista osallistua – – yhtenä suurena perheenä, joka puhuu monia kieliä ja asuu monissa maissa mutta jolla on yksi usko ja yksi oppi ja yksi kaste.”¹ ■