Hienostunut taivaallinen kotimme

Jumala puhuu kaikkia kieliä, ja Hän puhuu niitä oikein. Puheessaan Hän on hillitty ja maltillinen. Kun Jumala kuvaili tämän maan suurta luomisprosessia, Hän sanoi hillitysti, että se ”oli hyvä” (1. Moos. 1:4). Olisimme pettyneitä, jos Jumala olisi käyttänyt sanaa ”mahtava” tai muita liioittelevia ilmaisuja.

Brittiläinen Ben Johnson on sanonut: ”Parhaiten ihmisen tuo esiin kieli. Puhu, että voin nähdä sinut.”² Kielemme paljastaa ajatuksemme, hyveemme, epävarmuutemme, epäilyksemme – jopa sen, millaisesta kodista tulemme. Tunnemme olomme mukavammaksi taivaallisen Isän edessä, jos olemme omaksuneet soveliaan puhetavan.

Arvelisin, että taivaan kieli, jota puhutaan oikein, saattaa muistuttaa muodoltaan musiikkia. Oliko C. S. Lewisilla tämä mielessään, kun hän kirjoitti: ”Eikö ole merkillistä, että jotkin sanojen yhdistelmät voivat herättää – melkein niiden merkityksestä erillään – samanlaisen väristyksen kuin musiikki?”³ Jeesuksen syntyessä enkelit ilmestyivät sanoen, eivät laulaen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa” (Luuk. 2:14). Nykyään yritämme tavoittaa tuon kauneuden lauluun, mutta alkuperäinen enkelien sanoma julistettiin puhutuin sanoin.

Van Wyck Brooks kertoo Ralph Waldo Emersonin elämäkerrassaan, että Emerson kutsuttiin puhumaan suuren runoilija Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlissa. Asianmukaisen esittelyn jälkeen Emerson nousi puhujakorokkeen taakse mutta istuutui sitten. Hän oli unohtanut muistiinpanonsa. Hänestä oli parempi olla sanomatta mitään kuin käyttää sanoja, jotka eivät olleet tarpeeksi punnittuja. Muutamien mielestä se oli yksi Emersonin kaunopuheisimmista hetkistä.⁴

Hienostuneisuus puheessa on enemmän kuin hiottua puhetaitoa. Se on tulosta ajatuksen puhtaudesta ja ilmaisun vilpittömyydestä. Lapsen rukous voi toisinaan heijastaa taivaan kieltä paremmin kuin Shakespearen kirjoittama yksinpuhelu.

Hienostuneisuus puheessa heijastuu paitsi sanavalinnoissamme niin myös siinä, mistä puhumme. Jotkut ihmiset puhuvat aina itsestään. He ovat joko epävarmoja tai ylpeitä. Jotkut puhuvat aina muista. He ovat yleensä ikävystyttäviä. Jotkut puhuvat sytyttävistä ideoista, mukaansatempaavista kirjoista ja innoittavasta opista. He ovat niitä harvoja, jotka jättävät jälkensä tähän maailmaan. Aiheet, joista taivaassa keskustellaan, eivät ole turhanpäiväisiä eivätkä tavanomaisia. Ne ylittävät vilkkaimmankin mielikuvituksemme. Tunnemme taivaassa olomme kotoiseksi, jos olemme täällä maan päällä tottuneet keskustelemaan ylevistä ja jaloista asioista pukien ajatuksemme punnituiksi sanoiksi.

Onko perjantai-iltana kuumeinen kiire näkemään, missä meno ja meininki on? Voisiko nykyajan yhteiskuntamme tuottaa Isaac Newtonin tai Wolfgang Amadeus Mozartin kaltaisia ihmisiä? Kykenevätkö 85 kanavaa ja lukematon määrä DVD-levyjä koskaan tyydyttämään sammumatonta viihdytetyksi tulemisen nälkäämme? Tulevatko jotkut harkitsemattomasti riippuvaisiksi tietokonepeleistä tai surffailusta Internetissä ja jäävät sen vuoksi vaille hyvän kirjallisuuden, keskustelujen ja musiikkinautintojen rikkaita kokemuksia?

En tiedä, onko taivaallisessa kodissamme televisiota tai DVD-soitinta, mutta mielessäni kuvittelen, että siellä on flyygeli ja loistava kirjasto. Presidentti Gordon B. Hinckleyn (1910–2008) lapsuudenkodissa oli hieno kirjasto. Koti ei ollut ylellinen, mutta kirjastossa oli tuhatkunta teosta, jotka edustivat runsasta maailmankirjallisuutta, ja presidentti Hinckley vietti varhaisvuotensa näihin kirjoihin uppoutuneena. Kirjallisuuteen perehtyminen ei kuitenkaan edellytä, että omistaa kalliita kirjakokoelmia, sillä ne ovat niin rikkaiden kuin köyhienkin saatavilla maailman kirjastoissa.

Presidentti David O. McKaylla (1873–1970) oli tapana herätä päivittäin neljältä aamulla, lukaista kirja tai kaksi ja aloittaa sitten työt aamukuudelta. Hän osasi lausua ulkomuistista tuhat runoa. Hän sanoi kirjallisuuden suuria mestareita ”pieniksi profeetoiksi”. Hänessä ruumiillistui pyhien kirjoitusten kehotus etsiä ”parhaista kirjoista viisauden sanoja” (OL 88:118).

Vaimoni ja minä olimme äskettäin neljä vuotta kirkon tehtävässä itäisessä Euroopassa. Matkustimme usein Moskovan metrossa. Panimme merkille venäläismatkustajien painuneet päät, sillä he lukivat Tolstoita, Tšehovia, Dostojevskia tai Puškinia – ja toisinaan Mark Twainia. Ihmiset olivat köyhiä, mutta heidän köyhyytensä ei kahlinnut heitä. Heillä oli hallussaan venäläisen kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin rikas perinne.

Presidentti McKay on huomauttanut: ”Kirjojen laita on kuten tovereiden. Voimme valita sellaisia, jotka tekevät meistä parempia ja älykkäämpiä ja saavat meidät arvostamaan enemmän hyvyyttä ja kauneutta maailmassa, tai voimme valita roskaa, mauttomuutta, säädyttömyyttä, mikä saa meidät tuntemaan ’rypeneemme liejussa’.”⁵

Pyhät kirjoitukset ovat tietenkin oma lukunsa hyvässä kirjallisuudessa, sillä ne eivät perustu ihmisten mielipiteisiin.

Jos kykenisimme kurkistamaan taivaallisen verhon taa, meitä todennäköisesti innoittaisi taivaallinen musiikki, joka on luultavasti ihanampaa kuin mikään musiikki, mitä olemme kuulleet täällä maan päällä.

Kun jokin musiikkikappale on kestänyt ajan hampaan ja jalot ja hienostuneet ihmiset ovat suosineet sitä, meidän kyvyttömyytemme arvostaa suurenmoista musiikkia ei tee siitä kelpaamatonta. Puute on meissä. Jos nuori ihminen varttuu syöden pelkkiä hampurilaisia ja ranskanperunoita, hänestä ei todennäköisesti tule kulinaristia. Mutta vika ei ole hyvässä ruoassa. Hän on vain varttunut vähemmällä. Jotkut ovat varttuneet yksipuolisella musiikin ranskanperunadieetillä.

Nyt olisi hyvä hetki käydä läpi musiikkikokoelmanne ja valita pääasiassa sellaista, mikä kohottaa ja innoittaa. Se kuuluu aikuistumiseen iankaikkisella matkallanne. Nyt olisi myös hyvä hetki opetella soittamaan jotakin soitinta tai kehittää edelleen niitä musiikillisia taitoja, joita teillä tällä hetkellä on.

Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Me – – elämme maailmassa, joka on liian taipuvainen mauttomuuksiin, ja meidän pitää tarjota tilaisuus kehittää hienostunutta musiikkimakua. Ja samalla tavoin olemme maailmassa, joka on hyvin virittynyt nykyhetkeen. Meidän pitää sallia ihmisten virittyä enemmän kaikkien aikakausien parhaaseen musiikkiin.”⁶

Tunnistaen suurenmoisen musiikin syvällisen vaikutuksen Oscar Wilde pani yhden roolihenkilöistään sanomaan: ”Soitettuani Chopinia minusta tuntuu kuin olisin itkenyt syntejä, joihin en ollut koskaan syyllistynyt, ja surrut murhenäytelmiä, jotka eivät olleet omiani.”⁷ Messias-oratorion ensimmäisen esityksen jälkeen Händel vastasi erääseen kohteliaisuuteen sanomalla: ”Hyvä herra, minun pitäisi olla pahoillani, jos vain viihdytin heitä – haluan tehdä heistä parempia.”⁸ Haydn ”pukeutui säveltäessään parhaisiin vaatteisiinsa, koska hän sanoi menevänsä Luojansa eteen”.⁹

Jotkin tapahtumat elämässä ovat niin suurenmoisia, ettei niitä voi kuvitella ilman kauniin musiikin mukanaoloa. Meillä ei voisi olla joulua ilman joululauluja tai yleiskonferenssia ilman pyhiä kirkon lauluja. Eikä taivasta voisi olla ilman ylimaallisen kaunista musiikkia. Presidentti Young on sanonut: ”Helvetissä ei ole musiikkia, sillä kaikki hyvä musiikki kuuluu taivaaseen.”¹⁰ Jo siinä olisi rangaistusta kylliksi, että joutuisi helvettiin eikä kuulisi säveltäkään musiikkia koko iankaikkisuuden aikana.

Se, mitä olen sanonut hyvän kielen, kirjallisuuden ja musiikin tuomisesta kotiin, pitänee yhtä lailla paikkansa suurenmoisen kuvataiteen kohdalla, jota on kenties aistikkaasti esillä taivaallisessa kodissamme. Samaa voitaisiin sanoa ulkoisesta olemuksestamme ja käytöstavoistamme, kotimme järjestyksestä sekä siitä, kuinka rukoilemme ja kuinka luemme Jumalan sanaa.

Keskustelin kerran hetken suuren näyttelijättären Audrey Hepburnin kanssa hänen ollessaan tekemässä elokuvaa My Fair Lady. Hän puhui elokuvan alkukohtauksesta, jossa hän esitti vaatimatonta, sivistymätöntä kukkaistyttöä. Hänen kasvojaan oli tahrattu hiilellä, jotta hän sopisi ympäristöönsä. ”Mutta”, hän sanoi tuike silmissään, ”minulla oli hajuvettä. Sisimmässäni tiesin edelleen olevani lady.” Ollakseen lady nainen ei tarvitse kallista hajuvettä, vaan siihen tarvitaan puhtautta, säädyllisyyttä, omanarvontuntoa ja ylpeyttä omasta ulkoisesta olemuksesta.

Monta vuotta sitten eräs työtoverini päätti ilahduttaa vaimoaan lausumalla tälle jonkin erityisen kohteliaisuuden joka ilta tullessaan kotiin. Eräänä iltana hän kehui tämän ruoanlaittoa. Toisena iltana hän kiitti vaimoaan erinomaisesta taloudenhoidosta. Kolmantena iltana hän antoi tunnustusta vaimonsa hyvästä vaikutuksesta lapsiin. Neljäntenä iltana, ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hänen vaimonsa sanoi: ”Tiedän, mitä teet. Olen kiitollinen siitä. Mutta älä sano mitään sellaista. Kerro minulle vain, että olen mielestäsi kaunis.”

Vaimo ilmaisi erään tärkeän tarpeensa. Naisia pitäisi kiittää kaikista lahjoista, joita heillä on – mukaan lukien heidän huolenpitonsa ulkoisesta olemuksestaan – ja jotka niin epäitsekkäästi lisäävät muiden elämänlaatua. Emme saa antaa itsemme laiskistua ja tulla niin huolimattomiksi – jopa leväperäisiksi – ulkoisen olemuksemme suhteen, että loitonnamme itsemme siitä kauneudesta, jonka taivas on meille suonut.

Jotkut sanovat nenäkkäästi: ”Sillä, miltä näytän, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä Jumala minusta ajattelee.” On kuitenkin mahdollista, että vaikka sekä maanpäälliset vanhempamme että taivaalliset vanhempamme rakastavatkin meitä edelleen yhtä paljon, he ovat mielessään pettyneitä jälkeläisiinsä.

Presidentti Joseph F. Smith (1838–1918), kirkon kuudes presidentti, omisti vain muutamia esineitä, mutta hän piti niistä huolta. Ulkoisen olemuksensa suhteen hän oli pikkutarkka. Hän silitti dollarin setelinsä poistaakseen niistä rypyt. Hän ei sallinut kenenkään muun pakata laukkuaan lähtiessään matkalle. Hän tiesi, missä jokainen tarvike, mutteri ja pultti talossa oli, ja jokaisella oli paikkansa.

Pitäisikö tämä paikkansa siinä ympäristössä, jossa te elätte? Onko se järjestyksen huone? Pitääkö teidän pyyhkiä pölyt, siivota ja järjestää tavarat ennen kuin kutsutte Herran Hengen kotiinne? Presidentti Lorenzo Snow (1814–1901) on sanonut: ”Herra ei tarkoita, että pyhien tulee aina asua majoissa ja korsuissa vaan että heidän tulee rakentaa hyviä taloja. Tullessaan Herra ei odota kohtaavansa siivotonta väkeä vaan hienostunutta väkeä.”¹¹

David Starr Jordan, Stanfordin yliopiston entinen rehtori, on kirjoittanut: ”Moukkamaisuus on sitä, ettei pyri luomaan parasta laatua. Se on sitä, että tekee huonoa huonoin keinoin ja tyytyy siihen. – – On moukkamaista käyttää likaisia vaatteita, kun ei tee likaista työtä. On moukkamaista pitää huonosta musiikista, lukea heikkotasoisia kirjoja, ravita itseään sensaatiolehdistöllä – – löytää viihdykettä roskaromaaneista, nauttia mauttomista teatteriesityksistä, saada mielihyvää halpamaisista vitseistä.”¹²

Taivaallinen Isänne on lähettänyt teidät luotaan saamaan kokemuksia, joita ette olisi saaneet taivaallisessa kodissanne – kaikki valmistautumista valtakunnan saamiseen. Hän ei halua teidän menettävän näkemystänne. Te olette korotetun olennon lapsia. Teidät on ennalta asetettu johtamaan kuninkaina ja kuningattarina. Tulette elämään kodissa ja ympäristössä, joka on äärettömän hienostunut ja kaunis, mikä kuvastuu taivaan kielessä, kirjallisuudessa, musiikissa, kuvataiteessa ja järjestyksessä.

Päätän presidentti Youngin sanoin: ”Osoittakaamme maailmalle, että meillä on kykyä ja makua, ja osoittakaamme taivaille, että mielemme on kiinnittynyt kauneuteen ja todelliseen erinomaisuuteen, niin että meistä voi tulla kelvollisia nauttimaan enkelten seurasta.”¹³

Kunpa meistä lisäksi tulisi kelvollisia nauttimaan taivaallisten vanhempiemme hienostuneesta seurasta, sillä me olemme Jumalan sukua, Korkeimman lapsia (ks. Ps. 82:6). ■