Kun kohtaamme arvostelua tehtävissämme

Maallikkokirkon yksi mielenkiintoinen siunaus ja haaste on se, että meidän on oltava kärsivällisiä toinen toistamme sekä itseämme kohtaan, kun opimme ja kasvamme tehtävissämme. Kun tehtävässäni tuli vastaan eräs vaikea ja arkaluonteinen tilanne – jossa oli mukana useita seurakunnan jäseniä – käsittelin sen parhaan taitoni mukaan ja siirryin eteenpäin uskoen vaikean kokemuksen olevan takanapäin.

Olin väärässä. Kaikki seurakunnassamme eivät olleet yhtä mieltä siitä, kuinka tapaus olisi pitänyt käsitellä, ja asiasta keskusteltiin paljon. Toiset hyväksyivät sen, mitä olin tehnyt. Toisten mielestä olin tehnyt suuren virheen. Minusta tuntui pahalta, mutta koska olin tehnyt parhaani, yritin olla huolehtimatta asiasta liikaa.

Oli kuitenkin valtava järkytys, kun minut pian sen jälkeen vapautettiin tehtävästäni. Totta kai tiesin, että kirkon tehtävät ovat vain väliaikaisia, mutta ajoituksen vuoksi minusta tuntui aivan kuin johtajani olisivat syyttäneet tai rangaisseet minua siitä, mitä oli tapahtunut.

Ihmiset tuntuivat tarkastelevan minua kiinteämmin kuin koskaan, enkä ollut varma, halusinko aivan heti kohdata ketään seurakunnassa. Niinpä viikko vapautukseni jälkeen en mennyt kirkkoon vaan jäin kotiin. Tein samoin seuraavalla viikolla – ja sitä seuraavalla. Mitä pidempään pysyin poissa, sitä vaikeammalta tuntui palata.

Jonkin ajan kuluttua aloin miettiä, mitä oli tapahtunut. Käsitin, että vaikka tilanne oli kipeä, se ei ollut sen arvoinen, että vaarantaisin liittoni. Oliko kirkko totta vai eikö se ollut?

Kenties olin käsitellyt tehtävääni kuuluneen tilanteen asianmukaisesti, kenties en. Totuus on se, että me kaikki olemme oppimassa ja me kaikki teemme virheitä.

Suuressa suunnitelmassa sillä, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä, ei kenties oikeastaan ollutkaan väliä, niin kipeää kuin sen myöntäminen olikin. Sillä kuitenkin olisi väliä, pitäisinkö liittoni. Sillä olisi väliä – sekä perheelleni että minulle – kävisinkö kirkossa, uudistaisinko liittoni sakramenttikokouksessa ja jatkaisinko palvelemista. Ja sillä olisi väliä, kuinka suhtautuisin pappeusjohtajiin.

Palasin kirkkoon. Vähän sen jälkeen sain toisen tehtävän. Se tehtävä – ja sen jälkeiset tehtävät – ovat edellyttäneet palvelemista muutamien sellaisten ihmisten kanssa, jotka arvostelivat toimiani. Se on ollut vaikeaa. Mutta olen iloinen, etten ole antanut heidän kommenttiensa estää minua nauttimasta siunauksista, joita tulee aktiivisuudesta kirkossa.