Tyhjä allas

Oli sateinen elokuun aamu Sierra Leonen Freetownissa Länsi-Afrikassa. Kello oli 7.45. Me (Freetownin piirin kokoaikaiset lähetyssaarnaajat) olimme suunnitelleet kastetilaisuuden ja päätimme pitää sen, satoi tai paistoi. Silloin minulle soitti lähetysseurakuntamme jäsen veli Allieu, mutta en aivan ymmärtänyt, mitä hän sanoi, koska hän puhui nopeasti paikallista kieltä krioa. Kehotin häntä hengittämään syvään ja puhumaan hitaasti. Hän teki niin ja sanoi: ”Vanhin Naeata, kastealtaaseen ei saada vettä. Olen pahoillani. Vettä ei tule.”

Kiitin häntä soitosta ja ilmoitin sitten huonot uutiset muille lähetyssaarnaajavanhimmille. Aloimme heti miettiä, kuinka voisimme joka tapauksessa suorittaa tämän pyhän toimituksen. Silloin vanhin Agamah muistutti meitä vesiputouksesta ja lammesta, jotka olivat lähellä sijaitsevan vuoren kupeessa paikassa, jonka nimi on Mellow. Kaikki vanhimmat olivat yhtä mieltä siitä, että meidän pitäisi yrittää pitää kastetilaisuus siellä, joten hankimme luvan siihen.

Kun myöhemmin samana aamuna kaikki kokoontuivat vuoren juurelle, joukko sai karun käsityksen siitä, miten valtava tehtävä edessä oli. Päättäväisessä joukossa ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään siitä, että he olisivat epäröineet ponnistella eteenpäin. Miehet ja naiset ja jopa lapset kävelivät ja juttelivat iloisesti kulkiessaan ylös märkää ja liukasta polkua. Nousimme vähitellen ja kuljimme pientä kiertotietä ylittääksemme joen.

Patikoidessamme joidenkuiden mukana olevien into alkoi laantua, kun sade yltyi, mutta ponnistelimme toiveikkaina eteenpäin. Vaikeakulkuinen polku ei siltikään näyttänyt loppuvan. Lopulta saavuimme määränpäähämme. Sydämemme iloitsi, mutta sade pieksi meitä edelleen. Haimme suojaa sateelta isokokoisen mangopuun alta valmistautuessamme kastetilaisuuteen.

Aloitimme laulamalla laulun ”Nyt liekkinä loistavi Henki Herran” (MAP-lauluja, 2). Alkuohjelman jälkeen menimme kastepaikan luo. Vesi syöksyi alas putouksesta ja edelleen lampeen, jossa suorittaisimme pyhän toimituksen.

Kun eräs isä laskeutui lampeen ja auttoi poikansa veteen, sade yhtäkkiä lakkasi. Auringonsäteet tunkeutuivat pilvien raosta ja valaisivat lammen. Tunsimme Hengen läsnäolon. Kun isä oli kastanut poikansa, eräs mies kastoi vaimonsa ja sitten vanhimmat kastoivat tutkijansa. Aurinko paistoi edelleen, ja meidän kasvoillamme loisti hymy.

Päätimme tilaisuuden laulamalla ”Minua käy sä seuraamaan” (MAP-lauluja, 67). Niin, me tosiaan seurasimme Häntä. Me seurasimme Vapahtajaamme ylös ja alas vuoren rinnettä, poikki tulvivien purojen, ylös jyrkkiä ja märkiä polkuja ja sateessa. Ja ne, jotka kastettiin, todellakin seurasivat Vapahtajan esimerkkiä astuessaan kasteen vesiin.