2016
Howard W. Hunter: isäni, profeetta
Tammikuu 2016


Howard W. Hunter: isäni, profeetta

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

Ystävät esittävät minulle usein kaksi kysymystä: ”Millaista oli olla profeetan poika ja varttua niin merkittävän miehen seurassa?” ja ”Uskotko todella, että isäsi oli Jumalan profeetta?”

Kuva
Portrait of Richard A. Hunter sitting in a chair. There are pictures of his parents in the background.

Historialliset valokuvat Hunterin perheen, kirkon historian kirjaston ja kirkon historian museon luvalla; varastokuvat © iStock/Thinkstock

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisiä mitataan sen mukaan, mitä he arvostavat ja mitä he ovat halukkaita tekemään noiden arvojen johdosta. Suuret henkilöt näyttävät tekevän johdonmukaisesti kaiken, mitä heidän arvojensa mukainen elämä vaatii, jopa suurin uhrauksin. Isäni oli yksi sellaisista suurista henkilöistä. Minulla oli etuoikeus oppia häneltä merkittäviä asioita siitä, mikä on suuruuden todellinen merkitys. En saanut noita opetuksia sen perusteella, mitä hän sanoi minulle, vaan sen perusteella, mitä hän teki ja kuka hän oli.

Seuraavat kertomukset osoittavat, millaista oli varttua isäni seurassa, joka oli lakimies, muusikko, hoivaaja, profeetta – ennen kaikkea mies, joka säteili ystävällisyyttä ja joka oli halukas antamaan mitä tahansa Jumalan ja perheensä hyväksi.

Uhrautui perheen hyväksi

Kun olin teini-ikäinen, pengoin yhtenä päivänä ullakkoa ja eteeni tuli pino pölyisiä laatikoita. Löysin klarinetin, saksofonin, viulun ja trumpetin. Kun kysyin isältä niistä, sain tietää, että ne olivat joitakin niistä soittimista, joita hän oli soittanut. Hänellä oli ollut yhtye, kun hän oli ollut lukiossa Boisessa Idahon osavaltiossa. Hän oli ollut lahjakas muusikko, joka rakasti syvästi musiikkia ja musisoimista. Hänen yhtyeensä oli soittanut tärkeissä seuraelämän tilaisuuksissa Boisessa ja jopa risteilyaluksella, joka purjehti Aasiaan. Sen jälkeen kun hän oli muuttanut Etelä-Kaliforniaan vuonna 1928, yhtye oli koottu uudelleen ja siitä tuli hyvin suosittu.

Kuva
President Howard W. Hunter's band ""Hunter's Croonaders"""

Vuonna 1931 isä solmi avioliiton äitini Clara Jeffsin kanssa. He halusivat lapsia. Isästä tuntui, että hänen kohdallaan viihdemaailman vaatimukset eivät sopineet yhteen sen merkityksellisen perhe-elämän kanssa, jonka hän halusi. Niinpä hän pani eräänä päivänä kaikki soittimet koteloihinsa ja kantoi ne ullakolle. Joitakin perhetapahtumia lukuun ottamatta hän ei soittanut enää koskaan.

Vasta myöhemmin ymmärsin, millaisen uhrauksen hän oli tehnyt. Vuonna 1993 hän muutti Salt Lake Cityssä Utahissa sijaitsevasta talostaan kaupungin keskustassa olevaan asuntoon lähelle toimistoaan. Muutossa eteemme tulivat jälleen nuo soittimet. Kysyin häneltä, haluaisiko hän antaa ne kirkolle, koska ne olivat olleet niin tärkeä osa hänen nuoruuttaan. Hänen vastauksensa yllätti minut: ”En vielä. En pysty eroamaan niistä nyt.” Vaikka isä tiesi, ettei hän koskaan enää soittaisi niitä, hän ei pystynyt kestämään ajatusta, että luopuisi niistä. Silloin oivalsin, miten suuren uhrauksen hän oli tehnyt.

Sitoutui sukututkimukseen

Kun vanhempani olivat solmineet avioliiton, yksi isän ensimmäisistä kirkon tehtävistä oli opettaa sukututkimusluokkaa. Tuona aikana hän sitoutui itse tekemään sukututkimustyötä. Hän jätti asianajotoimistonsa aikatauluun monina iltapäivinä tilaa lähteä Los Angelesin yleiseen kirjastoon tekemään sukututkimusta. Hän alkoi valmistaa pituudeltaan lähes parimetrisiä perheryhmälomakkeita, jotka hän sitoi tukeviin tilikirjoihin.

Isällä oli myös tapana koota tietoja ja pitää yhteyttä sukulaisiimme. Ajan mittaan hän lähetti satoja kirjeitä sukulaisilleen saadessaan selville, keitä he olivat. Hän yhdisti perheemme lomiin käyntejä serkkujen, tätien ja setien luona. Siitä opin, mitä hyvää voi saada aikaan, kun uhraa mukavan lomapäivän.

Osoitti sisukkuutta lakiopinnoissa

Kuva
Howard W. Hunter with his wife, Claire, and their sons Richard and John.

Kun minä synnyin, isä luki sairaalan odotushuoneessa oppikirjaa testamenteista ja jälkisäädöksistä. Hän oli päättänyt opiskella lakia työskennellessään lakimiesten kanssa Los Angelesin piirikunnan tulvien ehkäisypiirissä Etelä-Kaliforniassa. Koska perhe oli aina isälle tärkeä, hänestä tuntui, että hän voisi elättää perheen paremmin, jos hän olisi itsekin lakimies. Mutta koska hänellä oli vaimo, kaksi lasta ja kokopäivätyö, hän tiesi, että kurssit ja opiskelu täytyisi suorittaa iltaisin.

Kun itse myöhemmin opiskelin lakia, mietin, kuinka isä oli pystynyt siihen. Kysyin: ”Milloin sinä nukuit?” Hän sanoi opiskelleensa niin paljon kuin pystyi, ja kun hän oli niin väsynyt, ettei pystynyt enää opiskelemaan, hän nukkui kolmesta neljään tuntia. Tätä hän teki viisi vuotta. Ihailin hänen sisukkuuttaan.

Vietti aikaa poikiensa kanssa

Isän elämä oli kiireistä, mutta silti hän järjesti aikaa perheelleen. Kun olin partiossa, lippukuntamme suunnitteli melovansa valmistamillamme kajakeilla pitkin Rogue Riveriä Oregonin osavaltiossa. Isä tarjoutui lähtemään kanssamme, vaikka hän ei harrastanut leireilyä eikä maastossa nukkumista. Vietimme tuntikausia autotallissa rakentaen yhdessä kaksipaikkaista kajakkia.

Ennen pitkää olimme joella. Minä otin etumiehen paikan ja isä takamiehen. Kun etenimme pitkin jokea, laskimme pian erityisen vaaralliseen koskeen.

Kosken loppupäässä kajakkimme nokka sukelsi syvälle veteen ja kajakki kierähti ympäri heittäen meidät kummatkin roiskesuojan läpi jokeen. Noustessani pinnalle etsin isää mutta en nähnyt häntä. Viimein hän pulpahti pinnalle vettä pärskien, ja me onnistuimme oikaisemaan kajakin ja nousemaan siihen. Ennen kuin ehdimme päästä rantaan arvioimaan, mitä oli tapahtunut, joki tempaisi meidät seuraaviin putouksiin. Meillä ei ollut aikaa kääntää kajakkia taas oikeaan suuntaan sen jälkeen kun yksi pyörre oli kiepauttanut meitä, ja seuraavaan pitkään koskien sarjaan me syöksyimme takaperin ja hallitsemattomasti.

Onnistuimme viimein sinä iltana pääsemään leiriin yhdessä muiden partiolaisten kanssa. Isä kertoi meille melko yksityiskohtaisesti Jobin tarinan. Päivän tapahtumien ja Jobia koskevan kertomuksen perusteella opimme, ettei elämä ole aina helppoa. Seuraavana aamuna – sen sijaan, että olisi palannut kotiin – isä kiipesi takaisin pieneen kajakkiimme, ja me jatkoimme matkaa. Tuo kokemus opetti minulle, mitä tekee suuri mies, joka arvostaa perhettään.

Huolehti vaimostaan

Kuva
Howard W. Hunter and his wife, Clare standing outside.

Vuonna 1970 äidillä todettiin krooninen sairaus, joka vähitellen sulkee aivoihin verta tuovat valtimot. Äiti oli erittäin älykäs, tyylikäs ja viehättävä nainen, jolla oli säteilevät silmät. Mutta seuraavien 13 vuoden aikana hänen tilansa huononi. Oli kuin olisi menettänyt hyvän ystävän pala palalta.

Isä tarttui tilanteeseen ryhtymällä hänen ensisijaiseksi hoitajakseen. Alkuun isä teki pieniä uhrauksia saadakseen äidin olon mukavaksi ja viihtyisäksi. Isä valmisti hänen ateriansa, lauloi hänelle lauluja ja piti häntä kädestä. Ajan mittaan äidin hoitaminen kävi kuitenkin vaikeammaksi ja fyysisemmäksi. Se on varmasti ollut isälle raskasta.

Kun äidin tila paheni, isän oma terveys alkoi huolestuttaa. Olin paikalla, kun lääkäri sanoi isälle, että äiti tarvitsee kokoaikaista huolenpitoa ammattimaisessa hoitokodissa. Isä todennäköisesti kuolisi, jos hän edelleen antaisi äidille tämän tarvitsemaa hoitoa, ja silloin äidillä ei olisi ketään hoitamassa häntä.

Äidin elämän viimeisen vuoden ja kuukauden isä kävi hänen luonaan hoitokodissa joka päivä, kun ei ollut poissa paikkakunnalta hoitamassa jotakin kirkon tehtävää. Äiti ei tunnistanut isää, mutta sillä ei ollut isälle mitään merkitystä. Isä puhui äidille aivan kuin kaikki olisi hyvin. Näin usein, kuinka isä palasi vaarnakonferenssivierailulta jostakin kaukaisesta paikasta. Hän oli aivan uuvuksissa. Mutta ensimmäinen asia, mitä hän teki saavuttuaan kotiin, oli mennä katsomaan äitiä, ilahduttamaan, miten vain kykeni.

Isä ei olisi voinut huolehtia äidistä paremmin. Opin paljon uhrautumisesta katsellessani, kuinka isä piti huolen äidistä.

Uhrautui kirkon tehtävän vuoksi

Kuva
President Howard W. Hunter on stand in the tabernacle with Boyd K. Packer

Ylhäällä vasemmalla: valokuva Tom Smart, Deseret News -lehden luvalla

Isä tunsi, että hänen apostolin kutsumuksensa oli ehdottoman tärkeä – ja hyvästä syystä. Vain pieni joukko miehiä kutsutaan erityisiksi todistajiksi johtamaan Jumalan työtä maan päällä, eivätkä he voi ottaa vapaapäiviä, saati sitten vapaavuotta.

Näiden tehtävien täyttäminen oli isälle tärkeämpää kuin jopa hänen oma terveytensä. Isä jätti Herran tehtäväksi ruumiinsa uudistamisen (ks. OL 84:33). Kerran hän pyysi minua lähtemään mukaansa aluekonferenssiin Pariisiin Ranskaan. Hänen lääkärinsä mielestä hänen pitäisi käyttää matkaan useita päiviä, koska matkustaminen olisi rasittavaa hänen terveydelleen, mutta me lensimme suoraan Pariisiin. Minä pystyin hädin tuskin pitämään silmäni auki, mutta isä oli tarmokkaana vauhdissa johtaen kokouksia, pitäen puhutteluja ja kohottaen muita.

Elämänsä loppupuolella hänellä oli usein hirveät tuskat. En tiennyt, että ihmisruumis saattoi kestää sellaisia tuskia. ”Isä”, kysyin, ”uskotko, että me tosiaan huusimme ilosta, että saisimme tällaisen ruumiin?” Hän vastasi varmasti: ”Kyllä.” Sitten hän lisäsi hieman leikillään: ”En ole varma siitä, tiesimmekö aivan kaikkea.”

Osoitti ystävällisyyttä

Isä arvosti ystävällisyyttä. Hän puhui ystävällisen ihmisen moraalisella auktoriteetilla. Hänet tunnettiin ystävällisenä miehenä, ja sellaisena häntä arvostivat naapurit, sukulaiset, ystävät, asiakkaat, työtoverit ja kirkon jäsenet.

En muista kasvuvuosiltani yhtään kertaa, jolloin hän olisi kohdellut minua ankarasti tai epäystävällisesti. Silloinkin kun olisin ansainnut tiukan vastareaktion, hän hoiti jokaisen tilanteen opettamalla eikä rankaisemalla. Me keskustelimme siitä, miksi se, mitä olin tehnyt, oli väärin, ja mitä minun pitäisi sen johdosta tehdä. Minun kohdallani se toimi – ainakin niin hyvin kuin sopii olettaa.

Isä palveli El Serenon seurakunnan piispana siinä vaiheessa, kun kirkko alkoi vasta saada jalansijaa Los Angelesin alueella Kaliforniassa. Seurakunnan jäsenet puhuvat yhä hänen ystävällisyydestään heitä ja heidän perheitään kohtaan. Yhtenä sunnuntaina isä ei ollut pappeuskokouksessa. Kaikki ihmettelivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Myöhemmin saatiin tietää, että yhdellä papeista oli vaikeuksia nousta ajoissa ylös, jotta ehtisi kokoukseen. Niinpä isä ystävällisyyttään piti koorumin kokouksen tuon papin makuuhuoneessa.

Yksi lukioaikaisista ystävistäni oli poikkeuksellinen persoona, jolla oli suuret mahdollisuudet, mutta kustannusten vuoksi hän oli huolissaan paluusta yliopistoon ensimmäisen vuoden jälkeen. Isä sai tietää hänen huolestaan ja kutsui hänet toimistoonsa. Tuon keskustelun lopuksi isä antoi ystävälleni sekin, jonka oli jo kirjoittanut valmiiksi ja jonka avulla ystäväni pystyi jatkamaan opintojaan yliopistossa.

Minulla oli eräs toinen lukioaikainen ystävä Pasadenan vaarnassa silloin kun isä oli vaarnanjohtaja. Ystäväni opiskeli Brigham Youngin yliopistossa. Ollessaan yliopiston edustajana eräällä matkalla ystäväni joutui vakavaan auto-onnettomuuteen ja jäi hoidettavaksi sairaalaan Las Vegasissa Nevadan osavaltiossa. Kun isä sai kuulla hänen tilanteestaan, isä ajoi yli 400 kilometriä Los Angelesista Las Vegasiin katsomaan ystävääni, osoittamaan rakkautta ja rohkaisemaan häntä.

En tiedä, kuinka monia tällaisia ystävällisiä tekoja isä teki. Hän ei koskaan puhunut niistä meille tai muille. Sitä ystävälliset ihmiset eivät yleensä tee.

Sain tietää joistakin näistä ystävällisistä teoista lukiessani hänen säilyttämiään kirjeitä ihmisiltä, jotka kirjoittivat hänelle kiitollisuutta tuntien. Tämä on tyyppiesimerkki hänen saamistaan kirjeistä: ”Kirjoitin hädissäni vanhimmasta tyttärestämme. – – Sinä järjestit aikaa soittaa hänelle ja pyytää häntä käymään ja annoit hänelle oman puhelinnumerosi. Hän yllättyi ja hämmästyi siitä, että pidit häntä sen arvoisena. Tuo soitto ja henkilökohtainen käynti oli todellinen käännekohta hänen elämässään.” Sitten kirjeessä kerrotaan tyttären paluusta kirkkoon, hänen sinetöimisestään temppelissä ja hänen onnellisesta ja antoisasta elämästään. ”Luettuani lausuntosi [ystävällisyydestä lokakuun 1994 yleiskonferenssissa] kyyneleet kihosivat silmiini ymmärtäessäni, että olet vuosien ajan käyttäytynyt niin kuin nyt kannustat meitä kaikkia toimimaan.”

Isäni, Jumalan profeetta

Kuva
Portrait of President Howard W. Hunter

Isä uskoi Jeesukseen Kristukseen. Hänen ansiostaan minunkin on ollut helppoa uskoa Kristukseen. Olen nähnyt, miten toimii henkilö, joka uskoo Kristukseen ja on Hänen kaltaisensa. Olen tuntenut rauhaa, toivoa ja iloa, jotka ovat seurausta sellaisesta elämäntavasta.

Nyt siihen toiseen kysymykseen: ”Uskotko, että isäsi oli todella Jumalan profeetta?” Tähän kysymykseen minun on aina ollut helppo vastata. En muista mitään sellaista tilannetta isäni yksityis-, perhe-, ammatti- tai kirkkoelämässä, joka olisi saanut minut ajattelemaan, ettei hän ollut kelvollinen. Mutta se on eri asia kuin uskoa, että hänet todella kutsuttiin Jumalan edustajaksi kaikille Jumalan lapsille maan päällä. Olen tullut tietämään, että hän oli Jumalan profeetta, mutta tuo tieto ei ole peräisin siitä, että tunsin hänet, seurasin hänen esimerkkiään tai että liikutuin siitä, mitä näin hänen tekevän ja sanovan. Nuo asiat auttavat. Sen sijaan tuo tieto on annettu minulle armollisena lahjana samalta Jumalalta, joka kutsui hänet tuohon tehtävään.

Viitteet

  1. Kirkon presidenttien opetuksia: Howard W. Hunter, 2015, s. 229.

  2. Kirkon presidenttien opetuksia: Howard W. Hunter, s. 251.

  3. Kirkon presidenttien opetuksia: Howard W. Hunter, s. 1.