Pohdintoja
Ei se ihme, jonka halusimme
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Joskus rukoilemme rukoilemistamme polvet hellinä ihmettä, jota me haluamme, mutta sitten Jumala antaa meille sen ihmeen, jota me tarvitsemme.
Muutaman kuukauden kuluttua valmistuisin yliopistosta ja toivon mukaan saisin ensimmäisen lapseni. Mieheni oli yhtä innokas kuin minä aloittamaan perheen perustamisen.
Vuotta ja neljää kuukautta, kymmeniä negatiivisia raskaustestejä, viittä negatiivista ovulaatiotestiä, kahta surkeaa lääkkeiden täyttämää kuukautta sekä tuhansia kyyneliä myöhemmin meillä ei ollut vauvaa eikä juuri toivoa luonnollisesta raskaudesta. Kun lääkärin vastaanotolta soitettiin ja meille tarjottiin lähetettä lapsettomuusklinikalle, me kieltäydyimme. Koska olimme liian stressaantuneita kestämään uusia pettymyksiä, tarvitsimme lepotauon. Ennen kuin suljin puhelimen, hoitaja sanoi: ”Soittakaa meille, jos koette ihmeen.”
Ihmeet ovat, no, ihmeellisiä. Niitä on suuria ja pieniä. Niitä tapahtuu, kun niitä vähiten odotamme ja kun olemme kipeästi niiden tarpeessa. Ja joskus rukoilemme rukoilemistamme polvet hellinä ihmettä, jota me haluamme, mutta sitten Jumala antaa meille sen ihmeen, jota me tarvitsemme.
Rukoilimme kauan aikaa epätoivoisesti lasta, mutta taivaat tuntuivat olevan hiljaa. Ennen pitkää mieleemme juolahti, että rukoilimme väärää asiaa. Jumala tietää, mitä siunauksia me tarvitsemme ja milloin tarvitsemme niitä. Hän näkee kokonaiskuvan. Me näemme tilanteen juuri nyt. Niinpä me muutuimme. Lakkasimme rukoilemasta sitä, mitä me halusimme, ja sen sijaan aloimme sanoa ”kiitos”.
Taivaallinen Isä, kiitos Sinulle siitä siunauksesta, että meillä on toinen toisemme.
Kiitos Sinulle, että pidät huolta perheestä ja ystävistä.
Kiitos Sinulle ympärillämme olevista lapsista, joista voimme nauttia, kunnes meillä on omia.
Kiitos Sinulle lääkäreistä ja lääketieteestä, joiden avulla voi selvitä, mikä kehossamme toimii ja mikä ei.
Ja (nyt se, mitä on vaikeinta sanoa) kiitos Sinulle tästä koettelemuksesta.
Oli vaikeaa olla kiitollinen siitä nimenomaisesta asiasta, joka särki sydämemme, mutta tiesimme, että taivaallinen Isä rakastaa meitä. Niinpä jossakin tämän koettelemuksen lomassa piili siunauksia. Emme koskaan huomaisi noita siunauksia, jos antaisimme tämän koettelemuksen voittaa meidät. Sen sijaan päätimme olla kiitollisia – ja kun teimme niin, siunaukset alkoivat kirkastua:
Me turvasimme enemmän toisiimme, kerroimme enemmän tunteistamme, rakastimme toisiamme enemmän.
Me turvasimme enemmän Herraan ja rukoilimme enemmän.
Me pääsimme lähemmäksi Vapahtajaa, tunsimme Hänen läsnäolonsa paremmin ja rakastimme Häntä enemmän.
Me tunsimme rakkautta perhettä ja ystäviä kohtaan, jotka rukoilivat puolestamme.
Ja kun lopulta olimme huomanneet kaikki nämä siunaukset, meidät valtasi puhtain, suloisin rauha, mitä kuvitella saattaa.
Se, ettemme voineet saada lapsia juuri silloin, ei tarkoittanut sitä, etteikö Jumala välittäisi. Meidän piti vain luottaa Hänen ajoitukseensa, ja me tarvitsimme Hänen rauhaansa, jotta jaksaisimme luottaa siihen. Me tarvitsimme Hänen rauhaansa sitomaan särkyneen sydämemme ja antamaan meille uskoa jatkaa eteenpäin.
Se tarvitsemamme ihme oli rauha – ei se ihme, jota me olimme anoneet, vaan se ihme, jota me tarvitsimme eniten.