Auringonnousu

Kuva

sunrise

Kuva Getty Images

Talviaamu oli kuulas ja kylmä ennen auringonnousua, kun aloitin aamuaskareeni maitotilallamme. Mieleni oli raskas muistellessani kuluneen viikon tapahtumia. Pientä laaksoamme oli kohdannut murhenäytelmä. Kauheassa auto-onnettomuudessa olivat saaneet surmansa vanha lukioaikainen ystäväni, hänen pieni poikansa, teini-ikäinen tyttärensä ja kolme tämän ystävää. Omat lapseni olivat olleet onnettomuudessa menehtyneiden tyttöjen ystäviä. Meidän perheemme oli monien muiden tavoin surrut koko viikon tätä murhenäytelmää yhdessä onnettomuuden uhrien perheiden kanssa. Olimme osallistuneet sillä viikolla jo kolmiin hautajaisiin ja tänään menisimme vielä viimeisiin, tuon isän ja hänen kahden lapsensa hautajaisiin.

Kamppailin mielessäni kahden suuren kysymyksen kanssa, kun yritin hyväksyä tapahtuneen.

Ensinnäkin surin ja ihmettelin sitä, miksi nämä nuoret oli otettu pois ennen kuin he saivat kokea niin paljon kaikkea sitä, mitä elämällä on tarjota. He eivät varttuisi aikuisiksi, eivät menisi naimisiin, eivät palvelisi lähetystyössä, eivät saisi lapsia eivätkä kokisi monia muita kuolevaisen elämän iloja.

Toiseksi, vaikka tunsinkin, että me halusimme yhteisönä todella kovasti lohduttaa noita perheitä, tuntui siltä, ettemme pystyisi tekemään mitään sellaista, mikä voisi koskettaa heitä heidän murheessaan.

Työskennellessäni yllätyin, kun luokseni tuli käymään onnettomuudessa menehtyneen ystäväni appi. Hänelläkin oli maatila, missä työ ei koskaan lakkaa, ja hänen piti saman tien ostaa vasikka. Kaupanteon jälkeen juttelimme jonkin aikaa siitä, kuinka hän ja hänen perheensä pärjäsivät. Mainitsin hänelle toiveeni, että voisimme tehdä jotakin enemmän heidän hyväkseen. Tunsin itseni niin avuttomaksi heidän tuskansa lievittämisessä. Mutta olin vaikuttunut siitä, kuinka rauhalliselta ja levolliselta hän tuntui huolimatta siitä, mitä hänen perheensä joutui kokemaan.

Äkkiä ymmärsin, että vastaus yhteen kysymyksistäni oli ollut saatavilla koko ajan. Olin ollut huolissani siitä, kuinka minä lohduttaisin surevia ystäviäni, ja olin unohtanut, että todellinen lohtu ja rauha tulee Pyhältä Hengeltä. Näitä perheitä siunattiin ylimääräisellä mitalla sitä lohtua, jota vain taivaallinen Isä voi antaa. Tiesin, että he saivat sitä Herran lohdutusta, josta Mormonin kirjassa puhutaan:

”Hän lohduttaa teitä ahdingoissanne, ja hän ajaa teidän asiaanne – –.

Oi te kaikki puhdassydämiset, nostakaa päänne ja ottakaa vastaan mieluisa Jumalan sana ja kestitkää itseänne hänen rakkaudellaan, sillä te voitte, jos mielenne on luja, ikuisesti.” (MK Jaak. 3:1–2.)

Kun olimme hyvästelleet, astuin ulos navetasta ja huomasin täyden kuun laskevan läntisellä taivaalla. Se oli kaunis näky. Sitten käännyin ja näin auringon nousevan idästä. Oli kuin koko taivas olisi puhjennut väreihin. Laskeva kuu oli ollut ihastuttava, mutta nouseva aurinko oli henkeäsalpaava. Kun pysähdyin miettimään tätä vastakohtaisuutta, mieleeni tuli, että niin kauniina ja onnellisena kuin ehkä pidämmekin elämäämme kuolevaisuudessa, se kalpenee sen kauneuden ja onnen rinnalla, joka meitä odottaa, jos olemme uskollisia ja kuuliaisia. Tajusin, että ne, jotka olivat kuolleet, eivät olleet todellisuudessa menettäneet mitään. He olivat olleet urhoollisia elämässään maan päällä ja jatkaisivat matkaa suurempiin kokemuksiin ja iloihin.

Myöhemmin samana päivänä osallistuin perheeni kanssa viimeisiin hautajaisiin. Kokoonnuimme tuona päivänä tabernaakkeliin, joka oli ääriään myöten täynnä, kirjaimellisesti ratkeamaisillaan liitoksistaan koko yhteisön tuen ansiosta. Sinä päivänä ja jonkin aikaa sen jälkeen laaksomme asukkaat kokivat erityistä rauhaa. Vanhemmat pitivät lapsiaan hieman lähempänä, ja me tajusimme, että elämämme maan päällä on lyhyt ja meidän täytyy ilmaista rakkautemme perheelle ja ystäville useammin. Minua muistutettiin Herran rakkaudesta meitä kohtaan ja pelastussuunnitelman kauneudesta. Tämä elämä ei ole kaiken loppu vaan tulossa on paljon kauneutta, onnea ja iloa.