Talo, joka rakennettiin uskon voimin

Sukulaiset ja ystävät yrittivät viimeiseen saakka estää vaimoni ja minun kastetilaisuuden vuonna 1996. Kohtasimme vainoa sukulaisten taholta, jotka arvostelivat perhettämme ankarasti sanoen, että olimme vaihtaneet perheemme kirkkoon ja etteivät he enää rakastaneet meitä. Viimein ystävämme hylkäsivät meidät tyystin. Sitten tuli vaikeuksia työttömyyden ja sairauden seurauksena.

Toisaalta jokainen kirkossa käynti sai perheeni ja minut tuntemaan olomme paremmaksi. Jokaisen oppiaiheen aikana Henki oli voimakkaampi. Jäsenet antoivat tukeaan, ja piispa vieraili perheemme luona ja rohkaisi meitä. Omasta kokemuksestamme tiesimme, että kirkkoa arvostelevat ihmiset olivat väärässä. Kirkko sai elämässämme aikaan paljon hyvää. Me opimme lisää Jeesuksesta Kristuksesta. Opimme rakastamaan ja palvelemaan. Saimme asioihin iankaikkisen näkökulman. Vaikka näyttikin siltä, että kaikki oli kääntynyt meitä vastaan, mikään ei pystynyt muuttamaan sitä tosiseikkaa, että olimme kysyneet Herralta, oliko evankeliumi totta, ja Hän oli vastannut rukouksiimme.

Kerran kun olimme vielä uusia käännynnäisiä ja asuimme isäni talossa, piispa tuli käymään luonamme. Isä heitti hänet ulos. Hän sanoi, ettei halunnut kirkon jäseniä taloonsa. Piispa sai innoitusta soittaa ja pyytää meitä puhutteluun. Hän sanoi, etteivät jäsenet ja lähetyssaarnaajat enää vähään aikaan tulisi käymään luonamme, jotta sukulaisemme eivät kääntyisi meitä vastaan. Hän sanoi, että meidän tuli olla vahvoja ja että saisimme monia siunauksia, jos jatkaisimme kulkuamme kaidalla ja kapealla polulla.

Emme pystyneet työtilanteeni vuoksi muuttamaan omaan kotiin. En pystynyt löytämään hyvää työpaikkaa, kuten olin pystynyt aikaisemmin. Minulla oli jonkin verran töitä, joista ei maksettu paljoa, mutta pystyimme maksamaan kymmenyksemme ja uhrimme, käymään kirkossa ja ostamaan sen verran ruokaa, mitä tarvitsimme. Herra moninkertaisti siunauksemme, ja me olimme todella onnellisia.

Temppelisinetöimispäivänämme itkin onnesta, kun näin kahden poikamme – Luigin, joka oli silloin kaksivuotias, ja Lucasin, joka oli silloin vuoden ikäinen – tulevan sinetöimishuoneeseen ja asettavan kätensä meidän käsiemme päälle toimitusta varten. En saata unohtaa sitä kaunista näkymää, ihanaa henkeä ja kokemaani tunnetta siitä, että se oli ollut kaikkien ponnistelujen arvoista.

Koettelemukset eivät päättyneet, mutta jotkin asiat kohenivat. Isäni ja tätini ja setäni lakkasivat arvostelemasta kirkkoa, ja isovanhempamme kunnioittivat päätöstämme. Yritimme näyttää esimerkillämme, että kirkko muutti meidän elämäämme. Toisillemme antamamme tuki oli hyvin tärkeää. Kun opetin seminaarissa ja palvelin neuvonantajana piispakunnassa, vaimoni tuki minua aina.

Sinä vuonna, jona meidät kastettiin, eräs ystävä osti tontin omaa perhettään ja meidän perhettämme varten lainaamalla meille osan rahoista. Aloimme haaveilla omasta kodista. Viimein Henki innoitti meitä, ja aloimme laskea rakentamiskustannuksia. Meistä tuntui, että pystyisimme jollakin tavoin rakentamaan talon, jossa voisimme kasvattaa lapsemme evankeliumissa, tehdä lähetystyötä ja jonne voisimme antaa jäsenten tulla käymään.

Jonkin ajan kuluttua tutustuin paremmin veli Joeliin, joka oli hiljattain kastettu jäsen seurakunnassamme. Hänen uskonsa oli hämmästyttävä. Kerran ollessamme tekemässä erästä palveluprojektia veli Joel sanoi minulle: ”José Luis, me voimme rakentaa sinun talosi.” Miltei puhkesin kyyneliin, mutta sain hillittyä itseni siihen saakka, kunnes kerroin vaimolleni. Se oli vastaus rukouksiimme.

Muutama päivä myöhemmin ystävä, joka oli ostanut tontin omaa perhettään ja meidän perhettämme varten, kertoi minulle, että minä saisin koko tontin ja voisin maksaa sen myöhemmin. Siitä huolimatta minulla ei ollut sellaista työpaikkaa, jonka avulla pystyisin ostamaan rakennustarvikkeet, mutta tiesin, että Herra järjestäisi keinon. Muutaman viikon kuluttua minulle tarjottiin työtä eräässä suuressa yrityksessä. Näin tavoitteemme aloittaa talon rakentaminen alkoi pian toteutua.

Millaista rakkauden työtä veli Joel tekikään. Hän teki enemmän kuin vain rakensi taloa perheellemme. Hän oli valmis auttamaan meitä kaikin tavoin. Me työskentelimme vain lauantaisin. Rakentaminen kesti 10 kuukautta, eikä se häirinnyt työtämme kirkossa. Muutkin kirkon jäsenet auttoivat meitä. Isäni tuli useita kertoja auttamaan, mikä soi hänelle tilaisuuden tutustua kirkon jäseniin paremmin. Hän tutustui varsinkin veli Joeliin, josta oli tullut kotiopettajamme.

Eräänä lauantaina isäni kehui sitä, kuinka veli Joel työskenteli.

Kysyin: ”Isä, tiedätkö, kuinka paljon olen maksanut hänen työstään?”

Hän vastasi: ”En.”

”En ole maksanut hänelle senttiäkään”, sanoin. ”Hän on palvellut tällä tavoin, koska hän rakastaa perhettämme. Hän on hyvä mies.”

Huomasin, että isä meni sanattomaksi eikä sanonut mitään. Minusta tuntui, että hän luultavasti muisti sen, kuinka hän oli kohdellut piispaamme ja lähetyssaarnaajia, ja tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän näki, että kirkon jäsenet olivat aina kohdelleet meitä hyvin.

Sinä päivänä, jolloin saimme talomme valmiiksi, paikalla oli 16 miestä, joista useimmat olivat kirkon jäseniä. Sukulaiseni ja ystäväni, jotka eivät olleet jäseniä, oppivat varmasti paljon sinä päivänä.

Kun taloa vielä rakennettiin, veljeni ja hänen avovaimonsa osallistuivat lähetystyökeskusteluihin ja päättivät mennä naimisiin, jotta heidät voitaisiin kastaa. Heidän hääpäivänään olin todistamassa jotakin, mikä tuntui toiselta ihmeeltä: isäni talossa oli neljä lähetyssaarnaajaa ja monia kirkon jäseniä.

Me tiedämme, että tämä evankeliumi on totta. Kun harjoitamme uskoa, Herra siirtää vuoria meitä auttaakseen. Nykyään näen talomme seinät todistuksena siitä, että Herra rakastaa lapsiaan ja tuntee heidän tarpeensa. Tietenkin meillä on edessämme monia muitakin vuoria, mutta jos olemme uskollisia, me pääsemme niiden yli. Meidän täytyy aina muistaa, mitä Herra on tehnyt meidän hyväksemme.

José Luis da Silva kuuluu Jardim Presidente Dutran seurakuntaan Guarulhosin vaarnassa São Paulossa Brasiliassa.