Ruusutarha

”Mike”, isä kutsui. ”Aika lähteä kouluun.” Astellessaan hitaasti portaita alas Mike näki isän odottavan häntä alhaalla.

”Onko minun pakko mennä?” Mike kysyi. ”Enkö voisi mennä vasta huomenna?”

Isä pudisti päätään. ”Huomisia on ollut liian paljon. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu, mutta sinun täytyy saada muut kiinni.”

”Opettaja Peters lähetti joitakin koulutehtäviä kotiin”, Mike sanoi.

Isä huokasi ja ojensi Mikelle villapaidan. ”Tänään minä menen takaisin työhön – ja sinä menet takaisin kouluun.”

Mike tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Ei kai hän nyt enää itkisi! ”Ilman äitiä on tosi vaikeaa.”

Isä polvistui halaamaan Mikea. ”Tiedän.” Mike näki tuskan isän silmissä.

Astuessaan ulos ovesta Mike katsoi äidin kaunista ruusutarhaa. Mutta se ei ollutkaan enää kaunis. Kaikkialla kasvoi rikkaruohoja. Mike huokaisi. Olisiko mikään enää niin kuin ennen?

Koulu oli entisellään – meluisia lapsia juoksentelemassa ja juttelemassa. Mike laahusti kolmosluokan luokkahuoneeseen.

Miken paras ystävä Sam heilautti kättään. Mike yritti hymyillä, mutta siitä ei tullut mitään. Hän hengitti syvään ja yritti olla itkemättä.

Opettaja Peters aloitti oppitunnin. Mike kuuli hänen puhuvan, mutta hänen katseensa harhaili ikkunasta ulos. Aurinko paistoi. ”Kuinka maailma voi näyttää valoisalta, kun äiti on kuollut?” hän mietti. Kyynel vierähti hänen poskelleen.

”Katsokaa, Mike itkee!” Bill huusi käytävän toiselta puolen.

Lainkaan ajattelematta Mike nousi ylös ja ryntäsi ulos luokasta ja käytävään. Hän ei enää koskaan menisi kouluun takaisin! Hän työnsi koulun isot ulko-ovet auki ja juoksi viisi korttelinväliä kotiin. Hänellä oli kylmä ilman villapaitaa.

Mike meni huoneeseensa hakemaan takin ja meni sitten istumaan takapihan keinuun. Hän keinui edestakaisin maahan tuijottaen.

Mike ajatteli mennä isoäidin luo, mutta tämäkin oli nykyään surullinen. Ennen hän aina nauroi paljon ja kävi keilaamassa ja leipoi pikkuleipiä. Mike mietti, oliko isoäitikin mennyt takaisin työhön.

Mike otti kovemmat vauhdit. Ehkä hän putoaisi ja kuolisi, hän ajatteli. Silloin hän pääsisi taivaaseen ja näkisi äidin.

Mike kuuli aivan kuin puissa humisevan tuulen sanovan – ”Silloin isällä ja isoäidillä ei olisi sinua. Haluaisitko sinä, että isä lähtisi?”

Mike pysäytti keinun jarruttamalla jaloillaan maata vasten. Kuka sen oli sanonut? Oliko se äiti, joka puhui hänelle taivaasta? Hän katseli ympärilleen, mutta ei kuullut muuta kuin lehtien kahinaa tuulessa.

Mike katsoi puiden välistä näkyvää sinistä taivasta. ”Minulla on ikävä äitiä! Taivaallinen Isä, auta minua!” Hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyynelistä.

Yhtäkkiä Mike tunsi voimakasta halua mennä äidin ruusutarhaan. Hän katseli ruusupensasparkoja, jotka olivat olleet ilman vettä ja jääneet rikkaruohojen valtaan. Siitä äiti ei kyllä pitäisi! Mike kävi polvilleen ja alkoi kitkeä rikkaruohoja. Sitten hän otti puutarhaletkun ja kasteli kitkemänsä pensaat. Pian olisi kevät ja ruusut kukkisivat kirkkaan punaisina ja keltaisina ja vaaleanpunaisina. Mike mietti, näkisikö äiti ne taivaasta. Jollakin tavoin hän tunsi olevansa lähempänä äitiä työskennellessään tämän ruusutarhassa.

Isän auto ajoi pihaan. Isä hyppäsi ulos autosta ja juoksi halaamaan Mikea. ”Koulusta soitettiin minulle.”

”Menen huomenna takaisin”, Mike lupasi. ”Isä, katso ruusupensaita.”

”Äiti olisi ylpeä”, isä sanoi. ”Menen vaihtamaan vaatteet, niin voimme kitkeä yhdessä.”

Isän vieressä kitkiessään Mike ajatteli ruusuja, jotka pian kukkisivat. Hän saattoi miltei tuntea niiden tuoksun. He päättivät, että kunhan ruusut alkaisivat kukkia, Mike poimisi niistä joitakin isoäidille.

Mike nosti katseensa ja näki Samin ja Billin. Pojat katsoivat rikkaruohoja.

”Saammeko tulla auttamaan?” Sam kysyi.

Mike nyökkäsi. Vähi- tellen hänen kasvoilleen hiipy hymy.

”Rakkaat ihmissuhteet jatkuvat kuoleman ovien – – tuolle puolen. Perhesiteet pysyvät temppelisinetöintien ansiosta.”

Vanhin Russell M. Nelson kahdentoista apostolin koorumista, ”Kuoleman ovet”, Valkeus, heinäkuu 1992, s. 69.