Aivan kuten Kristus lohduttaa meitä

Oli ensimmäinen joulumme Pohjoissaarella Uudessa-Seelannissa – kauniissa ja kiehtovassa maassa. Auringonpaisteesta ja kirkon jäsenten ystävällisyydestä huolimatta kaipasin kipeästi vanhempiani ja sisaruksiani. Olimme muuttaneet Yhdysvalloista aiemmin sinä vuonna, ja minulla oli koti-ikävä.

Uudella asuinalueellamme mieheni ja minä olimme ystävystyneet Wilsonien kanssa. He olivat nuori irlantilainen perhe, joka kuului erääseen toiseen kristilliseen kirkkoon, ja he olivat myös saapuneet äskettäin Uuteen-Seelantiin. Noleen Wilson oli työtoverini, ja pian meistä tuli hyvät ystävät kertoessamme toisillemme maahanmuuton kokemuksista ja rakkaudestamme uutta kotiamme kohtaan. Ystävyytemme vahvistuessa tulin tietoiseksi siitä, että heidänkin perheensä tunsi yksinäisyyttä ja kamppaili lannistavien tuntemusten kanssa. Heillä oli kolme pientä lasta ja neljäs tulossa.

Eräänä iltana, kun tunsin itseni erityisen yksinäiseksi ja podin itsesääliä, sain ajatuksen, että paras tapa voittaa yksinäisyyteni oli palvella muita – etenkin Wilsoneita. Mieheni ja minä päätimme sinä iltana aloittaa joulun 12 päivän perinteen Wilsoneiden kanssa jättämällä nimettömiä viestejä ja pieniä lahjoja heidän ovelleen. Joka ilta yksinäisyyteni vaihtui jännitykseksi ja odotukseksi, kun hiivimme heidän talonsa luo, jätimme viestimme ja lahjamme, koputimme heidän oveensa ja juoksimme sitten tiehemme suu messingillä.

Joka päivä töissä Noleen kertoi minulle salaperäisistä ”joulutontuista”, jotka olivat käyneet edellisenä iltana. Hän kertoi lapsistaan, jotka odottivat noiden vierailijoiden tuloa – vierailijoiden, jotka tekivät perheen joulusta onnellisen. Monena iltana seurakunnan nuoret tulivat mukaan hauskanpitoomme.

Viimeisenä iltana, jouluaattona, Wilsonit jättivät ovelleen viestin ja pikkuleipiä pyytäen, että he saisivat tavata tonttunsa. Kun viimeisenä lahjanamme saavuimme nuorten kanssa laulamaan joululauluja, lapset olivat haltioissaan ja ystävämme ottivat meidät vastaan halauksin ja kiitollisuuden kyynelin. Yksinäisyys sydämessäni oli vaihtunut rakkaudeksi ja iloksi, ja ystävyyden side perheidemme välillä oli vahvistunut.

Saimme myöhemmin sähköpostiviestin eräältä Wilsonien kirkkoon kuuluvalta mieheltä, joka sanoi olleensa niin liikuttunut siitä, mitä olimme tehneet perheen hyväksi, että hän halusi tietää kirkostamme ja palveluteoista, joita teemme muiden hyväksi. Kyseinen kirkkokunta ei ollut koskaan kuullut joulun 12 päivän perinteestä ja yhdistää nyt tämän perinteen myöhempien aikojen pyhiin.

En koskaan unohda tuota ensimmäistä joulua Uudessa-Seelannissa, missä opin yllätyksellisen tavan unohtaa itseni, ryhtyä työhön ja lohduttaa ”niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:9) – aivan kuten Jeesus Kristus lohduttaa meitä hädän ja yksinäisyyden hetkinämme.