Nuotin vierestä mutta naulan kantaan

Isäni lauloi aivan oman nuotin mukaan – ei tenoria eikä bassoa vaan jotakin sinnepäin ja vähän kumpaakin. Vaikka isä ei tiennytkään, kuinka keski-C eroaa alennetusta A:sta, hän lauloi kuuluvalla äänellä ja voimakkaasti.

En muista, että isän laulaminen olisi koskaan nolottanut minua, mutta muistan kyllä, kuinka hänen iloinen laulamisensa sekä huvitti että kummastutti minua. Eikö hän käsittänyt muiden ihmisten kuuntelevan?

Isä rakasti evankeliumin lauluja, eikä hän aikonut antaa lahjojen puutteen estää häntä palvelemasta Jumalaa musiikin välityksellä. Hän lauloi iloisesti, innokkaasti ja tunteella. Minusta oli hienoa, miten hän osasi laulaa laulun kuten ”Nyt liekkinä loistavi Henki Herran” tarmokkaasti ja vakaumuksella ja sitten muutama minuutti myöhemmin laulaa sakramenttilaulun lempeästi ja kunnioittavasti.

Eräänä iltapäivänä isä antoi minulle voimallisen opetuksen erään kirkon laulun välityksellä. Olin soittamassa pianoa, kuten minulla oli usein tapana rentoutuakseni koulupäivän jälkeen. Isä, joka yritti aina löytää hieman kahdenkeskistä aikaa, tuli huoneeseen ja viereeni. Se oli minulle tuttu rutiini: hän aina selasi laulukirjaa eteenpäin, löysi jonkin laulun ja pyysi minua sitten soittamaan sen samalla kun itse lauloi.

Juuri sinä päivänä isä otti kirkon laulukirjan ja avasi sen erään laulun kohdalta.

”Tämä on hieno laulu. Yksi suosikeistani”, hän sanoi asettaen kirjan pianon nuottitelineeseen. Laulu oli ”On tielleni mies murheiden”. Isä kertoi minulle, että se oli profeetta Joseph Smithin yksi lempilaulu ja että Joseph oli pyytänyt John Tayloria laulamaan sen laulun Carthagessa vähän ennen kuin Joseph ja Hyrum kuolivat marttyyreina.

Sitten isä lauloi kaikki seitsemän säkeistöä samalla kun säestin häntä. Sillä hetkellä tapahtui kaksi ihmeellistä asiaa. Ensiksikin isä lauloi koko laulun aivan nuotilleen. Hän lauloi tosiaan aivan puhtaasti! Isän ääni oli vaatimaton ja yksinkertainen, ja minusta se kuulosti kauniilta. Toinen ihmeellinen asia oli vähemmän yllättävä mutta paljon tärkeämpi. Kun isäni lauloi, tiesin, että isä rakasti Joseph Smithiä ja että hänellä oli todistus Joseph Smithin profeetallisesta kutsumuksesta. Henki todisti minulle, että Joseph Smith oli profeetta.

Muutama vuosi myöhemmin isä kuoli, ja ajattelen usein sitä päivää ja sitä, kuinka se vaikutti minuun. Tärkeä osa evankeliumin todistustani on vankasti kohdallaan, koska isä, joka ”ei osannut laulaa”, päätti laulaa koko sydämestään.