Tie temppeliin

Monet nuoret aikuiset jäsenet Itä-Euroopassa on johdatettu evankeliumin piiriin heidän ollessaan nuoria. Tämä varhainen evankeliumin tuntemus on suonut heidän kasvattaa todistustaan nuoruudestaan asti, ja lisäksi se on kasvattanut heissä voimakkaan päätöksen solmia avioliitto temppelissä.

Sekä Nikolai Tšemezov että hänen vaimonsa Asija, jotka kuuluvat Harkivskin seurakuntaan, saivat kuulla evankeliumista nuorena – Nikolai kahdeksanvuotiaana ja Asija teini-ikäisenä.

”Aina siitä asti kun minut kastettiin, olen tiennyt, että taivaallisen Isän suunnitelma on tie korotukseen”, veli Tšemezov sanoo. ”Kirkon opetukset perheen jumalallisesta tehtävästä ovat aina olleet minulle tärkeitä.”

Sisar Tšemezovakin on ymmärtänyt iankaikkisten perheiden merkityksen nuorena. ”Kun kävin kirkossa ollessani nuori nainen, minulle opetettiin, kuinka tärkeää on solmia pyhiä temppeliliittoja”, hän kertoo. ”Haaveilin aina temppeliavioliitosta, ja pyrin aina olemaan kelvollinen, jotta voisin solmia avioliiton temppelissä.”

Pari aloitti seurustelun vuonna 2009. Kun rakkaus alkoi kukoistaa ja keskustelut kääntyä kohti avioliittoa, nämä kaksi tiesivät jo, mikä olisi heidän seuraava askeleensa. ”Kun ilmoitettiin, että Kiovan temppeli vihittäisiin elokuussa 2010, päätimme, että meidät sinetöitäisiin siellä”, sisar Tšemezova kertoo.

”On hyvä, ettei meidän tarvinnut odottaa liian pitkään”, veli Tšemezov lisää.

Pari vihittiin ja sinetöitiin 1. syyskuuta 2010.

”Se on ollut elämäni ihanin päivä”, veli Tšemezov kertoo. ”Tunsin itseni siunatuksi, kun sain tarttua rakkaan Asijani käteen ja viedä hänet Herran huoneeseen. Voin sanoa, että sinä päivänä unelmani toteutui – unelma iankaikkisen perheen perustamisesta.”

Vaikka polku iankaikkiseen avioliittoon on ollut aivan yhtä suora Vynohradarskin seurakunnan jäsenille Pjotr ja Adalina Mihailenkolle, tie on ollut paljon pidempi. Mihailenkot kastettiin vuonna 1993 – vain kaksi vuotta Kiovan ensimmäisen seurakunnan perustamisen jälkeen – joten he olivat ensimmäisiä perheitä, jotka liittyivät kirkkoon Ukrainassa.

Tästä huolimatta etäisyys temppeliin ja muut tekijät olivat monia vuosia esteenä sille, ettei pariskuntaa sinetöity. He pysyivät kuitenkin sitoutuneina toisilleen ja haaveelleen iankaikkisesta avioliitosta.

”Odotin kärsivällisesti temppeliä”, veli Mihailenko sanoo. ”Koskaan minulle ei tullut ajatusta jättää kirkkoa. Polku on aina ollut selkeänä.”

Kun presidentti Thomas S. Monson elokuussa 2010 vihki temppelin, pariskunta ei voinut enää hillitä intoaan tulla sinetöidyksi. ”Tulimme paikalle niin varhain sinä päivänä, jolloin meidät oli tarkoitus sinetöidä, ettei temppeliä ollut vielä avattu”, sisar Mihailenko kertoo.

Pariskunta ei ollut yksin. Temppeliin tuli sinä päivänä monia seurakuntalaisia, jotka halusivat olla jakamassa Mihailenkojen iloa.

”Sinetöiminen oli ihana”, sisar Mihailenko sanoo. ”Tuntui kuin sillä hetkellä rakastaisi puolisoaan enemmän kuin on koskaan rakastanut.”

Rakkauden tunne on kestänyt siitä päivästä lähtien. ”Suhteestamme on tullut aivan erilainen”, veli Mihailenko sanoo. ”Olemme olleet naimisissa pitkään, mutta nyt se tuntuu erilaiselta. Haluamme tehdä enemmän toinen toisemme hyväksi, ja teemme sen suuremmalla rakkaudella.”

Andrei ja Valentina Dudka Vynohradarskin seurakunnasta saivat kuulla evankeliumista naapureilta vuonna 2003. Tavattuaan lähetyssaarnaajia muutaman viikon ajan pariskunta päätti liittyä kirkkoon.

Vaikka Dudkat olivat innokkaita oppimaan evankeliumin totuuksia, kuten miksi myöhempinä aikoina tarvitaan temppeleitä ja kuinka voi saada iankaikkisen perheen, he jäivät vähitellen epäaktiivisiksi. ”Me vain löysimme syitä olla menemättä kirkkoon”, sisar Dudka sanoo. ”Annoimme asioiden tulla esteiksi – esimerkiksi olimme vain liian väsyneitä tai televisiosta tuli ohjelma, jonka halusimme katsoa.”

Dudkien aktiivisuuden puute vaikutti käänteisesti heidän onnellisuuteensa. ”Aloimme nähdä todellisen eron kirkon elämän ja maailmallisen elämän välillä, kun olimme jääneet pois kirkosta”, veli Dudka sanoo. ”Emme olleet onnellisia.”

Kun he eivät olleet käyneet kirkossa neljään kuukauteen, sisar Dudka tuli omaan käännekohtaansa. ”Eräs tietty sunnuntai koitti, ja sanoin: ’Ellen mene tänään, en ehkä selviydy’”, hän kertoo. ”Olin kuin joku, joka oli ollut päiväkausia ilman vettä. Tarvitsin sitä vettä.”

Tultuaan jälleen aktiiviseksi sisar Dudka rukoili kärsivällisesti miehensä puolesta ja kannusti tätä tulemaan kanssaan takaisin kirkkoon. Puolisen vuotta sen jälkeen kun sisar Dudka oli palannut kirkkoon, hänen miehensäkin palasi.

”Vaimoni rukoukset vaikuttivat minuun”, veli Dudka sanoo. ”Käsitin, että Melkisedekin pappeuden haltijana minulla oli vastuullinen tehtävä olla aktiivinen jäsen. Ymmärsin, että ilman Jumalaa en pystynyt tekemään mitään.”

Kun Dudkat olivat palanneet kirkkoon, heidän ajatuksensa kääntyivät temppelin pelastaviin toimituksiin. Pariskunta riemuitsi muiden ukrainalaisten myöhempien aikojen pyhien kanssa temppelin maanmurtotilaisuudessa vuonna 2007.

”Kun temppeliä oli alettu rakentaa, meillä oli usein tapana tulla ja ihan vain katsella rakentamista”, veli Dudka kertoo.

”Hypähdin riemusta, kun näin heidän laskevan ensimmäisen kiven”, sisar Dudka lisää.

Kun enkeli Moronin patsas asetettiin temppelin huipulle, pyhät ja varsinkin Dudkat halasivat kovasti toisiaan ja vuodattivat kyyneliä.

”Kun temppeli saatiin vihdoin valmiiksi, tunsimme suurta huojennusta, kun tiesimme olevamme kelvollisia menemään temppeliin”, veli Dudka sanoo.

Dudkat sanovat, että sinetöiminen temppelissä on kasvattanut heissä voimallisemman iankaikkisen näkemyksen elämästä. ”Silloin ymmärtää, ettei oma perhe muodostu vain sinusta ja miehestäsi – nyt siihen kuuluu myös Herra”, sisar Dudka sanoo. ”Katsomme toisiamme nyt iankaikkisin silmin.”