Thomasin todistus

Oli perheilta, ja kaikilla oli jokin tehtävä. Äidillä oli johtovuoro. Isä pitäisi oppiaiheen. Lapset olisivat vastuussa rukouksesta, lauluista ja toiminnasta – kaikki muut paitsi Thomas. Tällä viikolla oli Thomasin vuoro lausua todistuksensa, ja hän tunsi olonsa jotenkin hämmentyneeksi.

Thomas oli lausunut todistuksensa aiemmin, mutta siitä oli pitkä aika, eikä hän oikein muistanut, mitä hänen piti sanoa. Kun sitten alkulaulu oli laulettu ja rukous pidetty, Thomasin otsa kurtistui.

”On sinun vuorosi”, äiti muistutti häntä.

Thomas katsoi ulos ikkunasta heidän vehreää kuustaan ja toivoi, että se voisi jotenkin kertoa hänelle, mitä tehdä.

Isä istui Thomasin vieressä ja kysyi, mikä oli hätänä.

”Minä en tiedä, mitä todistus on”, Thomas sanoi hiljaa.

”No, minä voin auttaa sinua”, isä sanoi. ”Se on sitä, että kerrot meille joitakin asioita, joiden tiedät olevan totta tai joihin uskot. Voisit puhua siitä, kuinka pidät pyhien kirjoitusten lukemisesta. Se auttaa sinua aina tuntemaan Hengen.”

Mutta Thomas ei tuntenut olevansa valmis. Kaikki katsoivat häntä odottaen, että hän tekisi jotakin. Hän pudisti päätään. ”Minä en osaa. En tiedä, mitä se on.”

Isä taputti Thomasin käsivartta. ”Ei se mitään. Voit todistaa jokin toinen kerta.”

Myöhemmin samana iltana Thomas istui sängyssä pidellen Mormonin kirjaansa. Isä oli oikeassa – pyhien kirjoitusten lukeminen tosiaan teki aina hänen olonsa paremmaksi. Hän oli yrittänyt lukea yhden luvun päivässä, mutta luvut alkoivat olla todella pitkiä. Hän avasi pyhät kirjoituksensa luvun 1. Nefi 17 kohdalta.

”Onpa se pitkä!” Thomas kuiskasi. Hän piti pienen rukouksen pyytäen apua taivaalliselta Isältä. Sitten hän hämmästyi sitä, kuinka nopeasti aika vierähti.

Juuri ennen kuin Thomas sammutti valon, isä tuli sanomaan hyvää yötä.

”Arvaa mitä, isä?”

”No mitä, poikakulta?”

”Minä en ollut lukenut pyhiä kirjoituksia koko viikkoon, koska luvut alkoivat olla liian pitkiä. Mutta tänä iltana halusin lukea, joten pidin rukouksen, ja taivaallinen Isä auttoi minua. Minä luin koko luvun, ja se tuntui vain viideltä minuutilta. Rukous on hyvä juttu.”

”Thomas, tiedätkö, mitä juuri sanoit?” isä kysyi hymyillen. ”Sinä lausuit todistuksesi!”

”Ihanko totta?” Thomas kysyi. ”Miten niin?”

”Kun puhuit rukouksesta ja siitä, kuinka se auttoi sinua – se oli todistus rukouksesta.”

Thomasin suu loksahti auki ällistyksestä. Hän ajatteli kaikkia niitä kertoja, jolloin hänelle oli opetettu todistusta koskevia asioita. Hän tajusi, että hän oli lausunut todistuksen!

Thomasista tuntui niin hyvältä, että häntä nauratti. Hän halasi isää.

”Vau, minä tein sen!” hän sanoi. ”Isä, voinko lausua todistukseni ensi viikolla perheillassa? Tiedän, ettei ole minun vuoroni, mutta haluan puhua rukouksesta.”

”Minusta se on hieno ajatus”, isä sanoi.

Kun isä lähti huoneesta, Thomas ajatteli kaikkea, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen perheestä, pyhistä kirjoituksista, rukouksesta ja monista muista asioista. Juuri sillä hetkellä hän oli kiitollisin todistuksesta. Hän tiesi, kuinka todistetaan ja mitä todistus tarkoittaa.