Perintömme voima
Brigham Youngin yliopiston takkavalkeaillassa 3. elokuuta 1980 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Pioneerien kaltaista uskoa tarvitaan maailmassa nykyään aivan yhtä paljon kuin minä tahansa muuna ajankohtana.
Olen aina ollut innoissani pioneerikertomuksista. Kun olin lapsi, isoäitini asui naapurissamme. Kun hän oli ollut kahdeksanvuotias, hän oli kävellyt suurimman osan matkasta tasankojen yli. Hän muisti niin monia pioneerikokemuksia, että istuin ja kuuntelin häntä lumoutuneena tuntikausia.
Yksi erityisiä sankareitani on aina ollut presidentti Brigham Young (1801–1877). Hänen vastauksensa ongelmiin olivat yksinkertaisia ja perusluonteisia ja hyödyksi ihmisille. Hämmästelen hänen rohkeuttaan ja intoaan, kun hän johti pyhiä länteen.
Kun kävi ilmi, että uusien käännynnäisten muutto Euroopasta Utahiin tulisi liian kalliiksi, presidentti Youngille esitettiin ajatus, että preerioiden ylittämiseen käytettäisiin käsikärryjä. Presidentti Young näki heti, että siitä olisi hyötyä paitsi kustannusten säästämisessä myös konkreettista etua ihmisille, kun he kävelisivät niin pitkän matkan ja saapuisivat sellaisen kokemuksen jälkeen Suolajärven laaksoon täynnä tarmoa ja elinvoimaa. Hän sanoi:
”Olemme varmoja siitä, että sellainen joukko kulkisi nopeammin kuin mikään härkäkaravaani, joka saataisiin matkaan. Heillä pitäisi olla mukanaan muutama hyvä lehmä antamassa maitoa ja muutama yksilö lihakarjaa, joita voidaan käyttää kuljettamiseen ja teuraaksi tarpeen mukaan. Tällä tavoin härkävaljakon kulut, riski, menettäminen ja sen aiheuttamat hankaluudet vältetään eikä pyhien tarvitse kokea niin paljon sellaisia ahdinkoja, tuskia ja kuolemantapauksia, jotka ovat usein vieneet kovin monia veljiämme ja sisariamme hautaan.
Esitämme, että lähetämme sopivin ohjein evästettyjä miehiä, joilla on uskoa ja kokemusta, johonkin tarkoituksenmukaiseen varustautumispaikkaan panemaan toimeen edellä mainitut ehdotukset. Ymmärtäkööt siis pyhät, jotka aikovat muuttaa tulevana vuonna, että heidän odotetaan kävelevän ja vetävän matkatavaransa perässään tasankojen yli ja etteivät he saa avustusta [jatkuvasta siirtolais]rahastosta mihinkään muuhun tapaan.”1
Vuosina 1856–1860 muutama tuhat pyhää selvitti onnistuneesti tuon 1 300 mailin [2 100 km] matkan käsikärryjä vetäen. Heidän taivalluksensa onnistumista tahraa vain kaksi kohtalokasta ryhmää, Willien ja Martinin käsikärrykomppaniat, jotka lähtivät matkaan liian myöhäiseen aikaan vuodesta ehtiäkseen perille ennen varhaisia lumisateita. Pankaa jälleen merkille presidentti Youngin nerokkuus. Lokakuun 1856 yleiskonferenssissa hän käytti koko konferenssin siihen, että organisoi avustushankkeen noiden ahdinkoon joutuneiden pyhien auttamiseksi. Ja hän määräsi, ettei veljien pidä odottaa viikkoa tai kuukautta ennen kuin lähtevät matkaan. Hän halusi, että seuraavana maanantaina olisi useita neljän hevosen valjakkoja valmiina lähtöön auttamaan kärsiviä pyhiä, jotka olivat jääneet lumen saartamiksi. Ja juuri niin tapahtui.
Seuraavana maanantaina ensimmäiset avustusjoukot olivat matkalla. Kuvaus Willien komppanian ilosta sen ottaessa vastaan tuon ensimmäisen avustusjoukon herkistää tunteet. Komppanianpäällikkö Willie oli jättänyt pienen ryhmänsä ja lähtenyt yhden ainoan toverin kanssa etsimään avustuskaravaania.
Historiakirjoissa kerrotaan: ”Kolmantena iltana komppanianpäällikkö Willien lähdön jälkeen, juuri kun aurinko oli painumassa kauniisti kaukaisten kukkuloiden taa, huomattiin, että pienellä mäennyppylällä heti länteen leiristämme meitä kohti oli tulossa useita katettuja vankkureita, joita jokaista veti neljä hevosta. Uutinen levisi leirissä kulovalkean tavoin, ja kaikki kynnelle kykenevät ilmaantuivat joukolla paikalle nähdäkseen ne. Muutamassa minuutissa ne olivat niin lähellä, että tunnistimme uskollisen päällikkömme hieman karavaanin edellä. Ilohuudot täyttivät ilman. Vahvat miehet itkivät niin, että kyyneleet vierivät vuolaina heidän uurteisille ja auringonpaahtamille poskilleen, ja pienet lapset ottivat osaa iloon, jota muutamat heistä tuskin ymmärsivät, ja tanssivat ympäriinsä ilosta innoissaan. Pidättyväisyys unohtui yleisessä riemussa, ja kun veljet tulivat leiriin, sisaret syleilivät heitä ja hukuttivat heidät suukkoihin. Veljet olivat niin liikuttuneita, etteivät kyenneet hetkeen sanomaan sanaakaan, ja kyyneleiden täyttämä hiljaisuus tukahdutti kaikki tunteenilmaukset. – – Pian tunnelma kuitenkin jossakin määrin keveni, ja sellaisia kädenpuristuksia, sellaisia tervetulotoivotuksia ja sellaisia kiitosrukouksia Jumalan suomasta siunauksesta on harvoin nähty!”2
Kasvattakaamme vahvoja perheitä
Tuo sitkeä pioneerijoukko loi perinteitä ja perinnön, joiden avulla on kasvatettu vahvoja perheitä, jotka puolestaan ovat antaneet paljon Yhdysvaltain länsiosille ja muulle maailmalle.
Vuosia sitten minut kutsuttiin lounastilaisuuteen, jonka oli järjestänyt eräs vähittäismyyntiyritys, joka oli ilmoittanut avaavansa Salt Lake Cityn alueelle neljä myymälää. Koska minulla oli kokemusta vähittäismyynnistä, kysyin johtajalta istuessani hänen kanssaan pöydässä, kuinka hänellä oli rohkeutta avata neljä tavarataloa samaan aikaan aivan uudella markkina-alueella. Hänen vastauksensa oli suurin piirtein sitä mitä odotinkin. Hän sanoi, että hänen yrityksensä oli tehnyt demografisen kartoituksen kaikilla Yhdysvaltain suurilla metropolialueilla. Yritys oli kiinnostunut saamaan selville, mikä näistä alueista tarjoaisi suurimmat menestymismahdollisuudet nuoriin perheisiin vetoavalle tavaratalolle. Noiden varhaisten pioneerien määränpää, Suolajärven alue, asetettiin valtakunnallisesti ykkössijalle.
Yrityksen kartoitus toi esiin myös sen, että Suolajärven alueen työntekijöitä pidetään rehellisinä ja työteliäinä. Pioneeriperintö on nimittäin yhä nähtävissä alueen kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa.
Järkytyin kuitenkin tilastotiedosta, jonka näin pöydälläni äskettäin. Siinä sanottiin, että vain 7 prosentilla Yhdysvalloissa varttuvista lapsista on nykyään perinteinen koti, jossa isä käy työssä ja äiti on kotona yhden tai useamman lapsen kanssa.3 Näemme joka päivä perinteisen kodin rikkoutumisen seurauksia. Hälyttävän paljon enemmän on pahoinpideltyjä vaimoja, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa kokevia lapsia, vandalismia kouluissa, teini-ikäisten tekemiä rikoksia, naimattomien teini-ikäisten raskauksia sekä niitä ikäihmisiä, jotka vanhenevat ilman lähiomaisten suomaa lohtua.
Profeetat ovat muistuttaneet meille, että koti on se paikka, joka pelastaa yhteiskunnan.4 Oikeanlainen koti ei tietenkään synny itsestään, kun poika ja tyttö rakastuvat ja menevät naimisiin. Onnistuneen avioliiton luomiseen tarvitaan niitä samoja hyveitä, joita pioneerikodeissa opetettiin – uskoa, rohkeutta, kuria ja omistautumista. Aivan kuten pioneerit saivat erämaan kukoistamaan kuin lilja, niin meidänkin elämämme ja perheemme voivat kukoistaa, jos me noudatamme heidän esimerkkiään ja heidän perinteitään. Niin, pioneerien kaltaista uskoa tarvitaan maailmassa nykyään aivan yhtä paljon kuin minä tahansa muuna ajankohtana. Toistan vielä: Meidän pitää tuntea tuo perintö. Meidän pitää opettaa sitä, meidän pitää olla siitä ylpeitä ja meidän pitää säilyttää se.
Kuinka siunattuja me olemmekaan. Mitä velvollisuuksia meidän tietomme ja ymmärryksemme tuovatkaan mukanaan. Arnold Palmerin, menestyneen amerikkalaisen golfinpelaajan, kerrotaan sanoneen: ”Voittaminen ei ole kaikki kaikessa mutta halu voittaa on.” Kuinka suurenmoinen toteamus: ”Halu voittaa on.”
Jumala suokoon meille halun voittaa suurimman kaikista lahjoista, minkä Hän on antanut lapsilleen – iankaikkisen elämän lahjan. Jumala siunatkoon meitä, että ymmärtäisimme mahdollisuutemme, että oppisimme ja kasvaisimme ja kehittyisimme ymmärtämään perintömme ja että päättäisimme säilyttää nuo suuret lahjat, jotka on annettu meille Hänen lapsinaan. Lausun vakaan todistukseni, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus ja että Hänen tiensä johtaa meidät iankaikkiseen elämään.
Minerva Teichertin teos Käsikärrypioneerit © IRI, kirkon historian museon luvalla
Clark Kelley Pricen teos Ephraim Hanks saapuu Martinin komppanian luo, kopiointi kielletty; valokuvakuvitus Craig Dimond ja Cody Bell