Minä haluan istua Jeesuksen sylissä

Tyttärenpoikamme oli vain nelivuotias, kun poliisi poimi hänet kyytiin ison maantien varrelta. Hän sanoi olevansa matkalla isoäidin luo, noin kahdeksan kilometrin päähän.

Se oli toinen kerta, kun hän oli lähtenyt karkuun kodin kurjaa tilannetta yrittäen päästä minun luokseni. Muutaman seuraavan kuukauden kuluessa vähitellen ymmärsin, että vastuu tyttärenpoikani ja hänen kahden nuoremman siskonsa kasvattamisesta lankeaisi luultavasti minun harteilleni – ajatus, jota en ollut valmis heti hyväksymään.

Mieheni ja minä olimme parhaamme mukaan kasvattaneet lapsemme evankeliumin periaatteisiin, mutta lopulta he hylkäsivät nuo periaatteet. Minä olin viisissäkymmenissä ja tunsin, että olin viimeinkin ansainnut oikeuden tehdä sitä, mikä minua kiinnosti. Vaalin mielessäni mieheni ja minun yhteistä tavoitetta palvella lähetystyössä, kun hän jäisi eläkkeelle. Ajatus siitä, että kävisin ruokaostoksilla alle kouluikäisten kanssa, organisoisin ateriahetkiä, hoitaisin tuhansia pyykkikuormia ja olisin jonakin päivänä jälleen teini-ikäisten äiti, toi kyyneleet silmiini.

Yhtenä iltapäivänä eräs asia kuitenkin muutti sydämeni. Jokin pieni juttu harmitti tyttärenpoikaani, joten nostin hänet syliini ja pyyhin hänen kyyneleensä. Kun pitelin häntä, puhuimme siitä, kuinka paljon Jeesus rakastaa häntä. Lähellä oli seinäkalenteri, jossa oli maalauksia Vapahtajasta, joten katsoimme noita kauniita kuvia yhtä kerrallaan.

Tyttärenpoikani oli erityisen kiinnostunut kuvasta, jossa Vapahtaja istui kivisen oviaukon luona sylissään pieni ruskeahiuksinen tyttö. Maalauksessa rauha säteilee sekä Vapahtajasta että lapsesta. Tyttärenpoikani katsoi kuvaa tarkoin, näytti tyttöä ja kutsui tätä siskonsa nimellä.

”Mummi, miten Katie saa istua Jeesuksen sylissä?” hän kysyi. ”Minäkin haluan istua Jeesuksen sylissä!”

”Kultapieni, sinä et voi istua nyt Jeesuksen sylissä, mutta sinä voit istua mummin sylissä”, minä vastasin. ”Jeesus antaa pienille lapsille isoäitejä, jotka rakastavat heitä ja pitävät heitä sylissä ja huolehtivat heistä, kun he tarvitsevat sitä.”

Äkkiä sydämeni hyväksyi tulevaisuuden, jossa rakastaisin – kuten Vapahtaja rakastaisi – kolmea rakasta lasta, jotka tarvitsivat minua. He eivät olleet enää taakka vaan ihana siunaus ja tilaisuus palvella Herraamme.

Olen iäti kiitollinen Herran hellästä armosta, jota minulle suotiin sinä iltapäivänä. Se muutti elämäni, ja se vahvistaa ja siunaa kotiamme edelleen.