Ennen kuin matkamme päättyy
Niiden usko, jotka kestävät hyvin, syvenee vuosien vieriessä.
Sunnuntai-iltapäivisin minun ei tarvitse koskaan olla huolissani siitä, mistä löydän 92-vuotiaan isäni Paul Romneyn. Hän on siistimässä seurakuntamme kappelia Salt Lake Cityssä Utahissa. Hänellä menee siihen hieman yli tunti.
Hän nojaa kävelytelineeseensä kulkiessaan pitkin käytävää. Sitten hän nojaa penkkeihin siirtyessään riviltä toiselle ja poimii paperinpaloja, panee laulukirjoja paikoilleen ja kerää matolle pudonneita muroja tai leivänmuruja. Tämän hän on tehnyt joka sunnuntai – vain muutamin poikkeuksin – siitä asti, kun hänet asetettiin diakoniksi vuonna 1934.
Valmistautumista palvelemaan
”Teen tätä osoittaakseni, että rakastan Herraa”, hän sanoo. ”On helpompi palvella Häntä, kun kappeli on siisti.”
Ollessaan diakoni Paul Romney oppi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului huolehtia seurakunnan ajallisista tarpeista. ”Ajattelin, että yksi tapa tehdä niin on siistiä paikkoja kokousten jälkeen”, hän kertoo. ”Niinpä aloin tehdä niin, ja olen tehnyt sitä aina siitä lähtien.” Se ei ole koskaan ollut virallinen tehtävä tai kutsumus, vaikka toisinaan hän on tullut lauantaisinkin auttamaan muita, joiden tehtäväksi on annettu siivota seurakuntatilat. Toisinaan hänen lapsensa ovat auttaneet häntä. Vuosia sitten, kun hän oli piispakunnassa, hän kannusti diakoneja mukaansa.
Mutta useimmiten hän vain odottaa, kunnes päivän viimeinen kokous on päättynyt. Sitten – tekemättä itsestään numeroa – hän antaa oman pienen panoksensa järjestyksen huoneen ylläpitämiseen. Ja hän tekee sen uskollisesti joka sunnuntai.
Isäni esimerkki on näyttänyt minulle, että olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, me voimme aina löytää tavan palvella. Se on opettanut minulle kunnioitusta ja valmistautumista palvelemaan Jumalaa. Ja se on auttanut minua näkemään, että meillä kaikilla on paljon opittavaa niiltä, jotka ovat meitä edellä matkallaan läpi tämän elämän.
Roolit vaihtuvat
Olen oppinut samanlaisia asioita naapureiltani. Larry Morgan, 97, ja hänen vaimonsa Elizabeth, 94, ovat menestyksekkäästi täyttäneet yhteisen elämänsä aikana useita eri rooleja: aviomies ja vaimo, isä ja äiti, vanhempi lähetyssaarnaaja-aviopari Hollannissa. Kun Larry oli 72-vuotias, hänet kutsuttiin neuvonantajaksi piispakuntaan. Siihen aikaan meidän naapurustossamme asui 79 leskeä, ja piispalta saamansa tehtävän mukaisesti Larry ja Elizabeth kävivät heidän jokaisen luona.
Yli 40 vuoden ajan paastosunnuntaisin Larryn ja Elizabethin lapset – ja nykyään heidän lastenlapsensa ja lastenlastensa lapset – ovat kokoontuneet heille illalla lopettamaan paastonsa. ”Halusimme, että perheemme nauttii yhdessäolosta, ja jokainen pitää syömisestä”, Larry sanoo. ”Meillä oli varastossa paljon vehnää, joten tapanamme oli jauhaa omaa jauhoa ja valmistaa vohveleita. Sitten söimme aina niin kauan, kunnes jokainen oli kylläinen.” Tuo yksinkertainen yhteinen ateria on edistänyt kestäviä perheen yhteenkuuluvuuden tunteita.
Nykyään lapset ja lastenlapset huolehtivat aterian valmistamisesta. Elizabethilla on dementia, mutta hän tietää, että perhe on lähellä. Jokaiselle paikalla olevalle hän toistaa yhä uudestaan: ”Rakastan sinua.” Kun ateria on syöty ja kaikki ovat lähteneet, Elizabeth nauttii, kun Larry lukee hänelle ääneen pyhiä kirjoituksia ja kirkon lehtien artikkeleita. Hän saa varmuutta siitä, että tietää miehensä olevan siinä vieressä.
Pari vuotta sitten Larry kaatui ja loukkasi selkänsä. Sen vuoksi hän ei pysty enää kävelemään. ”En hukkaa aikaani kyselemällä ’Miksi minä?’” hän sanoo. ”Sain pappeuden siunauksen. Minulle sanottiin, että kävelisin jälleen, vaikka se ei tapahtuisikaan tässä elämässä. Sovituksen ja ylösnousemuksen ansiosta tiedän, että niin tulee tapahtumaan. Olen oppinut, että Isämme taivaassa on ohjaksissa. Kun hyväksymme Hänen tahtonsa, niin voimme luottaa Hänen apuunsa.”
Näkökulma laajenee
Tapasin Merle Christensenin ensimmäisen kerran eräässä palvelutalossa Brigham Cityssä Utahissa. Hän on erään perhetuttavamme isoäiti ja valmistautui juhlimaan 101-vuotissyntymäpäiväänsä. Merle istui huoneessaan, jossa oli joka puolella matkamuistokirjoja ja valokuvia. Varsinkin kaksi valokuvaa, joita hän näytti minulle, tekivät minuun vaikutuksen.
Ensimmäisessä, joka oli otettu monta vuotta aiemmin, oli ryhmä seminaarioppilaita, joiden joukossa olivat Merlen tyttäret. ”He ovat eturivissä opettajansa Boyd K. Packerin kanssa”, Merle kertoo. ”Hän näyttää todella nuorelta, mutta hän oli hyvä opettaja.” Nykyään hän on kahdentoista apostolin koorumin presidentti.
Merle sairastui nuorena polioon. ”Teini-ikäiselle tytölle sen kestäminen oli vaikeaa”, hän kertoo. ”Uskoni oli pakko kasvaa, jotta se pysyi tilanteen tasalla. Mutta Herra auttoi minua silloin, ja Hän auttaa minua nytkin.” Ne, jotka ovat nuorena sairastaneet polion, ovat joutuneet ikääntyessään kärsimään polion jälkivaikutuksista kuten lihasheikkoudesta ja yleisestä uupumuksesta. Näin on myös Merlen laita.
Kun hän tuntee väsymystä, hän muistaa pyhien kirjoitusten sanat kohdassa Alma 7:11–12, jossa kerrotaan, kuinka Vapahtaja ottaa ”päällensä kansansa kivut ja sairaudet – –, jotta hän osaisi – – auttaa kansaansa sen heikkouksien mukaisesti”. Sitten, hän sanoo, ”luotan siihen, että Herra tietää, mitä käyn läpi. Otan päivän kerrallaan, rukoilen, käyn kirkossa ja olen ystävällinen muita kohtaan. Juuri ne pienet asiat auttavat jaksamaan.”
Toinen valokuva, jota Merle näytti minulle, on leikekirjassa – valokuva, jossa on kolme hänen viidestä tyttärestään. Kaikki hänen lapsensa ovat tyttöjä, ja kolme heistä syntyi kolmosina vuonna 1936 – ensimmäiset Brigham Cityssä syntyneet kolmoset. ”Kolmosten saaminen oli siihen aikaan harvinaista”, Merle kertoo. Lääketiede ei ollut yhtä kehittynyttä, ja kahdella tytöistä oli synnynnäinen sydänvika. Sharon kuoli vuonna 1958 ja Diane vuonna 1972. Janice, jolla ei ollut sydänvikaa, kuoli syöpään vuonna 1992.
”Rakastan kaikkia lapsiani, heidän aviomiehiään, lastenlapsiani ja lastenlasteni lapsia”, Merle kertoo. Mutta hän kaipaa miestään DeVereä, joka kuoli 26 vuotta sitten, ja hän kaipaa kolmosiaan, jotka tämän vuoden huhtikuussa täyttäisivät 79 vuotta.
Hän lukee vielä Alman kirjasta: ”Ja hän ottaa päällensä kuoleman päästääkseen kuoleman siteet, jotka sitovat hänen kansaansa” (Alma 7:12).
”Tiedän, että Vapahtaja on voittanut kuoleman”, Merle sanoo. ”Sen vuoksi tiedän, että tulen jälleen näkemään mieheni ja kolmoseni ja kaikki sukulaiseni.” Hän sanoo, että tämä vakaumus kasvaa päivä päivältä vahvemmaksi.
Kulkevat yhdessä
Lausannessa Sveitsissä asuvat Alph ja Lucette Passeraub käyvät mielellään yhdessä kävelyllä. Yksi heidän lempireiteistään kulkee Genevenjärven rantaa pitkin, missä Alpit kohoavat tämän järven ylle. Pari vuotta sitten ollessaan tällaisella kävelyllä Passeraubit viettivät illan muistellen.
”Jo nuorena etsin totuutta”, Alph, 78, kertoo. ”Sanoin aina itselleni, että jos Jumala on olemassa, Hänellä täytyy olla elävä profeetta maan päällä. Tämä ajatus askarrutti mieltäni koko ajan.”
Kun Alph aloitti lukion jälkeiset opintonsa, eräs ystävä kannusti häntä osallistumaan ilmaisille englannin tunneille, joita pitivät MAP-lähetyssaarnaajat. Erään oppitunnin jälkeen lähetyssaarnaajat kutsuivat hänet kirkkoon.
”Kun ensimmäisen kerran osallistuin pyhäkouluun, oppiaiheessa käsiteltiin sitä, että Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kolme erillistä olentoa”, Alph muistelee. ”Opettaja sanoi, että tiedämme paljon Jumalasta nykypäivän profeetan, Joseph Smithin, ansiosta ja että eläviä profeettoja on nykyäänkin. Olin ällistynyt. He puhuivat siitä, mikä oli ollut niin pitkään sydämessäni.” Pian Alph liittyi kirkkoon, ”ja joka päivä siitä lähtien olen iloinnut siitä, että maan päällä on profeettoja”.
Lucette, 80, oli lapsi toisen maailmansodan aikaan. ”Minun täytyi mennä töihin 14-vuotiaana, enkä saanut opintojani koskaan päätökseen”, hän kertoo. ”Mutta huomasin, että kirkko antoi minulle mahdollisuuksia jatkaa oppimista.” Palveltuaan kokoaikaisessa lähetystyössä hän alkoi seurustella Alphin kanssa. He solmivat avioliiton temppelissä, kasvattivat perheen, ja nyt he muistelevat matkaansa, johon sisältyy Lucetten 14 vuoden palvelutyö Alkeisyhdistyksen johtajana, Alphin 32 vuotta kestänyt palvelutyö vaarnan korkeassa neuvostossa, säännöllisiä käyntejä temppelissä, vierailuja lasten ja lastenlasten luona sekä aina, aina, kiitollisuutta totuudesta, jonka he ottivat vastaan ollessaan nuoria.
”Meitä on siunattu, kun olemme saaneet kulkea yhdessä”, Lucette sanoo. ”Ja askel askeleelta uskomme on vahvistunut.”
Opin paljon näiltä ystäviltä, jotka ovat minua vanhempia. Larry ja Elizabeth opettavat minua suhtautumaan elämän vaihtuviin rooleihin arvokkaasti ja Herran avulla. Merle osoittaa, että loppuun asti kestävän uskon täytyy rakentua tämänhetkiselle uskolle Vapahtajaan. Ja Passeraubit iloitsevat evankeliumista joka päivä. Kaikki nämä ovat opetuksia, jotka vahvistavat minua ennen kuin oma matkani päättyy.