Aina on aikaa rukoilla
Kirjoittaja asuu Baijerissa Saksassa.
Koulussa oli tosi vaikeaa. Kävisikö se ikinä helpommaksi?
”Mä polvistun päivittäin ja puhun Isälle taivaan” (”Rukoilen uskossa”, Lasten laulukirja, s. 147).
”Tule jo, Fynn. On aika lähteä!” Johan sanoi.
Fynnin veli Johan odotti kärsimättömänä etuovella. Hän ei halunnut myöhästyä koulusta.
Fynn kurtisti otsaansa. Hän ei halunnut mennä kouluun. Hänen perheensä oli muuttanut juuri uuteen taloon. Hän oli ensimmäisellä luokalla, eikä hän ollut saanut koulusta vielä yhtään ystävää. Hän kaipasi vanhoja ystäviään.
”Minua pelottaa!” Fynn sanoi ja juoksi äidin luo. ”Miksi minun pitää mennä kouluun?”
Äiti halasi Fynniä. ”Kyllä se hyvin menee. Pidetään rukous”, äiti sanoi. ”Aina on aikaa rukoilla.”
He polvistuivat ja pyysivät, että taivaallinen Isä auttaisi Fynniä. Sitten Fynn ja hänen veljensä lähtivät kouluun. Päivä sujui vähän paremmin.
Joka aamu sen jälkeen Fynn polvistui ja pyysi rukouksessa taivaalliselta Isältä apua.
Vähitellen tilanne parani. Fynn sai ystävän eikä häntä pelottanut enää. Jonkin ajan päästä Fynn alkoi pitää koulusta.
Sitten yhtenä päivänä kun Fynn ja hänen veljensä olivat kävelemässä kouluun, Fynn tunsi itsensä iloiseksi. Hän huomasi, että aurinko paistoi. Hän ajatteli kaikkea hauskaa, mitä hän oppi. Yhtäkkiä hän pysähtyi.
”Minä unohdin jotakin!” hän sanoi Johanille. Fynn juoksi takaisin kotiin.
Äiti näytti huolestuneelta, kun hän juoksi sisälle.
”Mikä hätänä?” äiti kysyi.
”Minä unohdin rukoilla!” Fynn sanoi. Hän polvistui. Hän halusi kiittää taivaallista Isää avusta, jota oli saanut.
Kun hän oli pitänyt rukouksen, hän halasi äitiä. ”Aina on aikaa rukoilla!” hän sanoi.
Fynn hymyili. Hänen äitinsä hymyili. Ja kun Fynn juoksi ottamaan veljensä kiinni, hän ajatteli, että ehkäpä taivaallinen Isäkin hymyili.