Kiitollinen temppeliliitoista

Kun odotin kolmatta lastamme ja meneillään oli vasta 14. raskausviikko, lääkärit kertoivat meille, että minulle tulisi keskenmeno sikiön keuhkoihin liittyvien komplikaatioiden vuoksi. Se uutinen oli musertava: olin murheen murtama, kauhuissani ja epävarma siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Sinä iltana mieheni ja minä menimme temppeliin raskain sydämin ja silmät täynnä kyyneliä. Kaipasimme vastauksia, johdatusta ja voimaa, ja tiesimme, että temppelin seesteisyydessä voisimme päästä lähelle Herraa. Olimme hämmästyneitä siitä, millaista rauhaa tunsimme selestisessä huoneessa. Tiesin, että vaikka tämän vauvan ei olisikaan tarkoitus jäädä maan päälle, kaikki järjestyisi.

Myöhemmin vuodatin polvillani rukoillen sieluni taivaalliselle Isälle. Kerroin Hänelle ymmärtäväni, ettei poikamme ollut tarkoitus elää pitkään mutta että kaipasin joitakin tiettyjä siunauksia, mikäli mahdollista. Lupasin myös, että ellei minulle suotaisi kaipaamiani asioita, en menettäisi uskoani. Pyysin, että tämä lapsi saisi pysyä sisälläni kauemmin – jotta hän voisi elää, vaikka vain pienen hetken, kunnes kaikki perheemme jäsenet voisivat pidellä häntä sylissään. Lääkärit olivat sanoneet, että jos jonkin ihmeen vuoksi vauva kehittyisikin täysiaikaiseksi, niin hän syntyisi sinertävänä, mutta rukoilin, että vauva syntyisi vaaleanpunaisena, jotta toiset pienet poikamme eivät pelkäisi pidellä sylissä veljeään. Pyysin, että Herra antaisi meidän muistaa iankaikkisen siteemme sen jälkeen kun vauva, jolle päätimme antaa nimeksi Brycen, olisi poissa.

Kun viikot vierivät eteenpäin, lääkärit hämmästelivät sitä, miten Brycen-vauva kehittyi, mutta he varoittivat, että vauva varmasti kuolisi syntymän jälkeen. Tunsin sanoin kuvaamatonta murhetta sydämessäni tietäessäni, että menettäisimme hänet, ja silti olin myös haltioissani siitä, että vauva yhä kasvoi. Se, että kannoin tätä poikaa, joka ei jäisi eloon, oli jatkuva taakka. Tunsin tuskaa aina kun muut kyselivät vauvan sukupuolta tai laskettua aikaa, ja minun täytyi teeskennellä, että kaikki sujui normaalisti. Ostimme laitteen, jolla pystyimme tarkistamaan vauvan sydänäänet päivittäin, ja odotimme aina innokkaina, että kuulisimme sen kallisarvoisen äänen. Murheeni oli syvää. Vapahtajan sovitus sai sisimmässäni uuden merkityksen: kokemani kautta ymmärsin vihdoin, että Jeesus Kristus on paitsi kärsinyt syntieni tähden myös tuntenut jokaisen murheen, jokaisen tuskan. Minun Vapahtajanani Hän on todellakin kantanut painolastin minun kanssani, jotta minä en jäisi koskaan yksin.

Menin sairaalaan 37. raskausviikolla tietoisena siitä, että olin virallisesti käynnistämässä Brycenin elämän ajastimen. Se oli sekä kauhistuttavaa että kaunista. Lääkärit kertoivat, että vauva voisi elää 10 minuutista muutamaan päivään. Peloistani huolimatta tunsin Herran antamaa varmuutta. Brycen Cade Florence syntyi 27. tammikuuta 2012. Itkin sinä hetkenä, kun hän syntyi – vaaleanpunaisena, niin komeana, niin täydellisenä.

Poikamme ryntäsivät huoneeseen katsomaan ja pitelemään veljeään. Olimme pyytäneet paikalle valokuvaajan ikuistamaan tämän hetken. Brycen eli vain 72 minuuttia – kirjaimellisesti juuri riittävän pitkään, jotta jokainen meistä sai pidellä häntä ja rakastaa häntä. Se oli ainoa kerta, jolloin olimme koko perhe yhdessä täällä maan päällä, mutta se oli kaikkea sitä, mistä olimme haaveilleet. Pojat nauttivat veljestään täysin rinnoin – suukottelivat häntä, lauloivat hänelle lauluja ja pyysivät saada pitää häntä sylissä. Brycen viipyi luonamme niinkin kauan, että hän ehti saada siunauksen mieheltäni, mitä mieheni oli toivonut ja rukoillut.

Perheellämme on todistus siitä, että ”jumalallinen onnensuunnitelma tekee mahdolliseksi perhesuhteiden jatkumisen haudan tuolla puolen” ja että temppelitoimitukset ja -liitot suovat ”perheille mahdollisuuden tulla liitetyksi yhteen iankaikkisuudeksi” (”Perhe – julistus maailmalle”, Liahona, marraskuu 2010, s. 129). Meille iankaikkinen perhe on kaikki kaikessa. Evankeliumin ihanin sanoma on se, ettei kuolema koskaan erota meitä, vaan me jatkamme matkaamme yhdessä.

Tämän koettelemuksen myötä olen tullut tietämään, että Jumala pitää huolen yksityiskohdista. Hän välittää meistä yksilöllisesti. Vaikka koettelemuksia ja vaikeuksia tulee, Jumala voi tehdä niistä meille helpompia kestää. Olen nykyään entistä kiitollisempi siitä, että minut on temppelissä sinetöity mieheeni ja että lapsemme ovat syntyneet liitossa. Jumalan perheitämme varten laatiman kauniin suunnitelman ansiosta, johon sisältyy Vapahtajan ääretön uhri, me voimme olla jälleen yhdessä. Mietin usein, miten olisin kestänyt tämän vaikean koettelemuksen ilman tietoa tästä iankaikkisesta totuudesta. Olen verrattoman kiitollinen siitä todistuksesta, jonka olen saanut Brycenin lyhyen elämän ansiosta – Jumala on avannut silmäni ja sydämeni ymmärtämään täydemmin Hänen siunauksensa.