Kuinka sukututkimus muuttaa meidän sydämemme ja mielemme
Kun tutkimme sukumme historiaa ja tarjoamme temppelitoimitukset esivanhemmillemme, se auttaa meitä näkemään Jumalan suunnitelman laajuuden ja myös sen henkilökohtaisuuden.
Vuosien ajan joka kerta kun olen ollut temppelissä, olen ajatellut isoisäni isoäitiä Hannah Mariah Eagles Harrisia (1817–1888), mutta en sen vuoksi että minun pitäisi suorittaa sijaisena temppelityö hänen puolestaan.
Mariah (tätä nimeä hän käytti kutsumanimenään) on yksi niistä syistä, joiden vuoksi perheeni edes on kirkossa. Hänet kastettiin vuonna 1840 Englannissa, hän sai endaumentin Nauvoossa Illinoisissa, hänet sinetöitiin aviomieheensä Winter Quartersissa Nebraskassa, ja hän kuoli Utahissa. Temppelissä ollessani häntä koskevat ajatukseni eivät ole liittyneet siihen, että hänen puolestaan tarvitsisi suorittaa toimituksia, vaan siihen, kuinka nuo toimitukset ovat sitoneet hänet ja minut yhteen läpi ajan ja paikan.
Kun olin lapsi, asuin samassa utahilaisessa kaupungissa, jossa hän oli asunut, ja lopulta kävin Winter Quartersissa, Nauvoossa ja siinä pienessä englantilaisessa kylässä, jossa hän syntyi. Minuun tekivät vaikutuksen ne valtavat välimatkat, jotka hän oli kulkenut, ja se, miten täysin erilaista hänen elämänsä oli verrattuna omaan elämääni.
Huolimatta ajasta ja paikasta sekä niistä olosuhteista, jotka meitä erottavat, niin tunnen kuitenkin yhteyttä isoisäni isoäitiin sinetöimisliiton ansiosta ja sen ansiosta, mitä tiedän hänen elämästään. Tuo yhteys selventää erityisesti sukututkimustyön sekä yleisemmin temppelipalvelun taustalla olevia syitä.
Osallistuminen sukututkimustyöhön opettaa meille Jumalan luomistöiden laajuutta ja suurta ulottuvuutta sekä tähdentää Kristuksen sovituksen henkilökohtaista ja armollista vaikutusta.
Suurempaa rakkautta sukututkimuksen ansiosta
Herra on opettanut, että vaikka maailmat, jotka Hän on luonut lapsiaan varten, ovat lukemattomia ihmisille, niin ”kaikki on luettu minulle, sillä ne ovat minun ja minä tunnen ne” (Moos. 1:35). Sukututkimus- ja temppelityö tarjoaa meille mahdollisuuden liittyä mukaan Jeesuksen Kristuksen pelastuksen työhön.1 Tehdessämme sitä voimme oppia, kuinka meidän tulee rakastaa perhettämme, naapureitamme ja kaikkia tapaamiamme ihmisiä ja olla heitä kohtaan armollisia, sillä he kaikki ovat meidän veljiämme ja sisariamme.2
Muistaessamme omat esivanhempamme me käsitämme taivaallisen Isän suunnitelman ja luomistyön ulottuvuuden. Herra loi paikan, jossa meitä voidaan koetella ja jossa voimme osoittaa uskoa, mutta koska hyvin harvat ihmiset saavat kuolevaisuudessa tilaisuuden vastaanottaa Jumalan liittojen täyteyden, niin sijaistyön armeliaisuus muistuttaa meitä siitä, että Herra rakastaa kaikkia lapsiaan ja Hän on järjestänyt keinon, jolla kaikki voivat kuolevaisuuden olosuhteistaan riippumatta valita, ottavatko he vastaan evankeliumin täydet siunaukset (ks. 2. Nefi 26:20–28, 32–33).
Lisäksi se, että saamme tietoa esivanhempiemme elämästä, voi muistuttaa meitä siitä, ettei elämässä kaikki suju helposti ja että tässä langenneessa maailmassa tulee olemaan pettymyksiä ja epäoikeudenmukaisuutta. Mutta kun saamme tietoa heidän elämästään ja suoritamme toimituksia heidän puolestaan, tämä voi muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan ole Jumalan rakkauden ulottumattomissa (ks. Room. 8:38–39).
Mariah-mummoni sai voimaa tästä totuudesta, kun hän ensimmäisen kerran kuuli sitä saarnattavan. Vuosina 1840–1841, kun ensimmäisiä sijaiskasteita tehtiin Mississippijoessa ja osittain valmistuneessa Nauvoon temppelissä, Mariah tarttui tilaisuuteen mennä kasteelle edesmenneen siskonsa puolesta, joka oli kuollut ennen kuin lähetyssaarnaajat saapuivat Englantiin.3 Vaikka en koskaan tavannutkaan Mariahia, meitä yhdistää rakkaus sisaruksia kohtaan sekä tieto siitä, että temppelitoimitusten avulla tämä rakkaus voi jatkua kuoleman tuolle puolen. Tämä meitä yhdistävä tieto innoittaa minua myös tuntemaan rakkautta häntä kohtaan.
Ei ole yllättävää, että profeetta Joseph Smith miltei häkeltyi siitä kuolleiden pelastusta koskevasta kauniista ja armollisesta opista, jota hän kuvaili ”[kirkkaudellisimmaksi] kaikista asioista, jotka kuuluvat ikuiseen evankeliumiin” (OL 128:17): ”Vuoret huutakoot ilosta, ja kaikki te laaksot, huutakaa kovaa; ja kaikki te meret ja kuivat maat, kertokaa iankaikkisen Kuninkaanne ihmeitä! Ja te virrat ja joet ja purot, virratkaa alas iloiten. Metsät ja kaikki aukean puut ylistäkööt Herraa; ja te jykevät kalliot, itkekää ilosta! Ja aurinko, kuu ja aamutähdet laulakoot yhdessä, ja kaikki Jumalan lapset huutakoot iloaan! Ja iankaikkinen luomakunta julistakoon hänen nimeään aina ja ikuisesti!” (OL 128:23.)4
Kuten Mariah, joka meni innokkaana kasteelle siskonsa puolesta, muut varhaiset pyhät iloitsivat yhtä lailla. Sally Carlisle, eräs niistä varhaisista pyhistä, kirjoitti: ”Miten ihanaa onkaan, että me uskomme ja – – nyt meidät voidaan kastaa kaikkien kuolleiden ystäviemme puolesta ja me voimme pelastaa heidät niin kauas taaksepäin kuin voimme saada heistä jotakin tietoa.”5
Kaikkien puolesta – ja sen yhden puolesta
Kuten nämä pohdinnat osoittavat, sukututkimustyön laajuutta keventää sen henkilökohtainen ulottuvuus. Me saamme tietoa paitsi Herran rakkauden laajuudesta myös sen syvyydestä, sillä Hän huolehtii yksilöistä. Herra, joka näkee varpusen putoavan ja etsii sadan lampaan joukosta sen yhden kadonneen (ks. Matt. 10:29; Luuk. 15:4), ei lunasta meitä yhtenä joukkona vaan yksi kerrallaan, aivan kuten Hän palveli ihmisiä maanpäällisen palvelutyönsä aikana ja aivan kuten Hän siunasi ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet temppelin luo Runsaudenmaassa (ks. 3. Nefi 17).
Samalla tavoin Herra opetti varhaisille pyhille huolellisen tavan pitää kirjaa kunkin yksilön puolesta tehdystä sijaistyöstä (ks. OL 128:1–5, 24). Näin ollen me teemme huolellista työtä löytääksemme yksittäiset esivanhemmat, emme vain nimiluetteloja. Tekemällä tätä työtä me näemme pilkahduksen Jumalan armosta, Hänen myötätunnostaan ja yksittäisen sielun arvosta.
Lisäksi se, että saamme tietoomme kertomuksia esivanhempiemme elämästä, opettaa meitä rakastamaan heitä huolimatta heidän heikkouksistaan ja vajavuuksistaan. Kun opimme, kuinka kuolevaisuuden odottamattomat muutokset muovasivat esivanhempiemme valintoja, me tunnemme heitä kohtaan myötätuntoa. Tämän prosessin tulisi jalostaa meidän kykyämme oppia samalla tavoin rakastamaan niitä, jotka elävät – sekä oman perheemme jäseniä että kaikkia Jumalan lapsia. Se, että tunnemme syvällisemmin, että kaikki ihmiset – jopa se enemmistö, joka tuli maan päälle vailla mahdollisuutta vastaanottaa liittoja ja toimituksia – ovat taivaallisten vanhempien lapsia, auttaa meitä arvostamaan sitä, että elämä on uskon ja voiman koetus jokaiselle, joka on koskaan elänyt, ”sen mukaan, miten he käyttävät Hänen heille antamaansa valoa”6.
Sukututkimustyön jalostava vaikutus voi kasvattaa omaa kykyämme rakastaa. Jos opimme rakastamaan ihmisiä, jotka ovat kuolleet kauan sitten ja joiden elämä oli hyvin erilaista kuin meidän, niin emmekö me silloin opi käsittämään, kuinka rakastava ja armollinen Jumala on meitä kohtaan? Ja emmekö me silloin rakasta omaa perhettämme ja lähimmäisiämme sekä ole myötätuntoisia heidän heikkouksiaan kohtaan?
Kun muut näkevät sen ainoan tiedossa olevan valokuvan Mariah-mummostani, he usein kommentoivat, kuinka tuimalta tai epämiellyttävältä hän heistä näyttää. Minä heti puolustan häntä, koska tunnen hänet. Tunnen sen henkilön, joka pienenä tyttönä ja pienten lasten äitinä käveli Severnjoen varrella. Tunnen sen henkilön, joka purjehti valtameren yli ja matkan aikana synnytti neljännen lapsensa. Tunnen sen henkilön, joka lähetti aviomiehensä sotaan ja miehen poissaollessa menetti vastasyntyneen lapsen. Tunnen sen henkilön, joka käveli 1 600 kilometriä päästäkseen uuteen kotiin läntisen Amerikan erämaassa. Tunnen sen henkilön, joka teki työtä, solmi liittoja, viljeli maata ja rakasti. Ja hänet tuntiessani saan maistaa taivaallisten vanhempiemme rakkautta häntä kohtaan ja jokaista lastaan kohtaan.
Sukututkimus – suuri ulottuvuus ja armollinen vaikutus
Sukututkimus ei keskity tietokoneen käyttöön. Se ei keskity vanhan käsialan lukemiseen tai pikkutarkkojen merkintöjen tekemiseen ja viitteiden lisäämiseen. Ne ovat sukututkimuksen työkaluja tai toimintoja, mutta ne eivät ole sukututkimuksen ydin eivätkä ne tavoita sen merkitystä, miksi myöhempien aikojen pyhät etsivät esivanhempiaan. Pohjimmiltaan sukututkimus opettaa meille luomisen ja lunastuksen suurta ulottuvuutta sekä samanaikaisesti muistuttaa meitä Kristuksen sovituksen henkilökohtaisesta ja armollisesta vaikutuksesta.
Omien esivanhempiemme etsiminen voi vaikuttaa samalla tavalla meidän sydämeemme ja mieleemme, kun käsitämme, että kaikki ne ihmiset – määrältään ”lukemattomampi kuin hiekka meren rannalla” (Moos. 1:28) – ovat taivaallisten vanhempien lapsia, ja He tuntevat heidät ja rakastavat heitä. Ei ihme, että Joseph kuvaili, että astuminen selestiseen valtakuntaan on kuin kulkisi ylimaallisen kauniista portista (ks. OL 137:2), sillä mikä voisi ylittää sen ylimaallisen kauneuden, että pelastumme niiden kanssa, jotka me tunnemme ja joita me rakastamme ja jotka meidän laillamme on lunastettu Jumalan laajalla ja henkilökohtaisella rakkaudella? Odotan innolla sitä, että tapaan sillä portilla Mariah-mummon.