Minun poikanikin elää

Eräs nainen seurakunnassamme opetti minulle kallisarvoisen asian siitä suloisesta rauhasta, joka tulee varmasta uskosta Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitukseensa.

Tämän naisen patriarkallinen siunaus lupasi hänelle äitiyden ilot. Vuodet kuitenkin vierivät samalla kun hän ja hänen miehensä rukoilivat ja odottivat saavansa lapsia. Viimein heidän rukouksiinsa vastattiin. Yhdeksän kuukauden ajan heidän elämänsä oli täynnä iloisia valmisteluja. He maalasivat erityisen huoneen, ostivat huonekaluja, vaatteita ja vauvantarvikkeita sekä lausuivat monia rukouksia. Lääkärit sanoivat, ettei nainen pystyisi enää tämän jälkeen saamaan toista vauvaa. Niinpä hänen unelmansa kietoutuivat tämän lapsen ympärille.

Päivä koitti, jolloin tämä sisar synnytti vauvan ja kuuli sen itkevän.

”Se on kaunis poika”, hoitaja sanoi.

Äiti sulki silmänsä ja lausui kiitosrukouksen. Neljä minuuttia myöhemmin vauva kuoli.

Näin tämän sisaren sakramenttikokouksessa kaksi viikkoa myöhemmin. Laulunjohtajana hän käveli kappelin etuosaan omalle paikalleen urkujen viereen. Hänen johdollaan lauloimme ”Hän elää, Vapahtajani” (MAP-lauluja, 82). Hän seisoi suorana ja pystypäin, hänen kasvonsa olivat kirkkaat, hänen todistuksensa säteilevä. Ajoittain hänen oli hyvin vaikea laulaa sanoja. Hän nieleskeli ja puristi huulensa yhteen. Sitten hän lopetti laulamisen, mutta hänen käsivartensa liikkui edelleen ja johti meidän lauluamme.

Myöhemmin kyynelten valuessa pitkin poskia tämä sisar lausui todistuksensa näillä yksinkertaisilla sanoilla: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Tiedän, että Hän on oikeamielinen ja että Hän rakastaa meitä. Ja koska Hän elää, minun poikanikin elää.”

Tämän sisaren uskossa näin luottamuksen meidän Lunastajamme todellisuuteen. Hänen sovituksensa meidän puolestamme tekee kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän mahdolliseksi. Tämän sisaren poika oli otettu pois, mutta hän tiesi, että jonakin päivänä poika annettaisiin hänelle takaisin.