Yhden esimerkki

Kuva

Hiljattain saamani sähköpostiviestin otsikko kertoi surullisen uutisen: ”Wendy Knauppin hautajaiset”. Kyyneleitä pyyhkiessäni ajattelin päivää yli 40 vuotta sitten, jolloin lähetystyötoverini ja minä tapasimme Wendy ja Paul Knauppin erään kukkakaupan lähellä Frankfurtin juna-asemalla. Tämä nuori amerikkalainen aviopari oli Saksassa armeijan palveluksessa. He olivat kaukana kotoa ja odottivat ensimmäistä lastaan. Koska lähetysjohtajamme oli juuri kehottanut meitä olemaan ”joka hetki lähetyssaarnaajia”, me ryhdyimme keskustelemaan heidän kanssaan.

Opettaessamme heille lähetystyökeskusteluja Wendyn sielussa oleva valo teki minuun vaikutuksen. Hän oli iloinen ja valoisa ja hengellisesti hyvin eloisa. Hän ymmärsi palautuksen merkityksen varmalla vaistolla. Oli etuoikeus olla niin lähellä, että saatoimme seurata hänen todistuksensa kasvua ja valon lisääntymistä hänen kasvoillaan.

Yli 30 vuotta myöhemmin Wendy muisteli ensimmäistä tapaamistaan meidän kanssamme: ”Muistan aina tunteen, joka minulla oli, kun ensimmäisen kerran kuulin Joseph Smithin kertomuksen! Voin nähdä mielessäni pikkuruisen saksalaisen yläkertahuoneistomme, joka oli luultavasti yhtä iso kuin nykyinen makuuhuoneemme, ja meidät istumassa vuodesohvamme reunalla [vastapäätä lähetyssaarnaajia]. Muistan tunteneeni ihmetystä ja huojennusta. Minusta oli aina tuntunut siltä, että jossakin on oltava jotakin sellaista. Ei tuntunut järkeenkäyvältä, että Jumala jättäisi meidät kompastelemaan sokeina ympäriinsä, kuten ilmiselvästi olimme tehneet. – – Se tuntui niin oikealta, ja uskoin sen.”

Pian sen jälkeen kun Wendy ja Paul olivat päättäneet mennä kasteelle, he saivat kuitenkin kirjeen eräältä sukulaiselta, joka arvosteli kirkon menettelytapaa siinä, ketkä voivat saada pappeuden. He hämmentyivät ja masentuivat. He sanoivat, ettemme saisi enää käydä heillä – paitsi yhden kerran hyvästelemässä. Emme tienneet, kuinka vastata heidän kysymyksiinsä, mutta tiesimme, että meillä oli enää yksi tilaisuus. Keskustellessamme tunsin innoitusta lukea heidän kanssaan pyhien kirjoitusten kohdan, jonka olin hiljattain huomannut tutkiessani pyhiä kirjoituksia itsekseni – kertomuksen Pietarista ja Corneliuksesta Apostolien tekojen luvuissa 10–11. Sinä iltana sain nähdä Herran lähetyssaarnaajille antaman lupauksen täyttyvän: ”Teille annetaan tuona hetkenä, niin, tuossa silmänräpäyksessä, mitä teidän tulee sanoa – – [ja] Pyhä Henki – – todistaa kaikesta, mitä te sanotte” (OL 100:6, 8). Me kaikki tunsimme rauhan hengen rukoillessamme yhdessä.

Vuosia myöhemmin Wendy sanoi tästä samasta kokemuksesta: ”En muista, mitä he kertoivat meille tai mistä me puhuimme, mutta se valo – – se Henki – – oli tullut takaisin ja tiesin, että se oli totta, ja että vaikken ymmärtänytkään kaikkea täysin, niin sanoma oli silti totta ja meidän tuli ottaa se vastaan, ja että jonakin tulevana ajankohtana kyllä ymmärtäisimme.”

Paul ja Wendy menivät kasteelle. Pian heidät sinetöitiin temppelissä. Normaalien perhe-elämän koettelemusten keskellä he kasvattivat viisi lasta, joista kaikista tuli lopulta aktiivisia kirkossa. Jotkut heistä palvelivat lähetystyössä. Paul oli opettaja. Paul ja Wendy lauloivat yhdessä kauniita duettoja kirkossa. Wendy johti vuosia seurakuntansa kuoroa. He rakastivat temppeliä ja tulivat omakohtaisesti tuntemaan pyhien iloa (ks. En. 3).

Kerran käydessämme kirkossa Lontoossa vaimoni Marie ja minä tapasimme Mainen osavaltiosta kotoisin olevan naisen nimeltä Libby Casas. Koska Knauppit olivat ainoat ihmiset, joita siihen aikaan tunsimme Mainesta, kysyimme, tunsiko hän heidät. Hänen kasvonsa alkoivat säteillä. ”Että tunnenko? Wendy on rakas ystäväni. Hän tutustutti minut evankeliumiin!” Wendy oli tavannut Libbyn itsepalvelupesulassa – kaksi äitiä pesemässä perheensä pyykkiä – ja kertonut evankeliumista Libbylle aivan kuin me olimme kertoneet Wendylle juna-asemalla. Se, mikä kirkon suhteen oli alussa tehnyt Libbyyn suurimman vaikutuksen, oli Wendyn henkilökohtaisen esimerkin voima – äitinä, vaimona ja ihmisenä. Libbylle ainakin alussa Wendy itse oli palautuksen sanoma.

Myöhemmin Knauppit asuivat Oregonissa. Sitten viime vuonna kun olimme kuulleet, että Wendyllä oli syöpä, saimme siunaukseksemme tietää, että he vierailivat Utahissa yleiskonferenssin aikaan. Wendyn aviomies, heidän lähetystyössä palvellut poikansa ja minä annoimme hänelle siunauksen. Jaoimme kokemuksiamme viimeisten 40 vuoden ajalta. Oli selvää, että evankeliumi oli heille kaikki kaikessa. Se oli heidän elämänsä ja heidän lastensa elämän keskipiste ja tarkoitus. Paul ja Wendy halusivat hartaasti olla terveitä, jotta he voisivat toteuttaa unelmansa palvella lähetystyössä yhdessä.

Hieman ennen kuolemaansa Wendy kirjoitti minulle kirjeessä: ”Tunnen todella, että olen Herran huomassa. Hän voi tehdä mitä tahansa haluaa, ja minä olen Hänen hoivissaan.” Hän ilmaisi kiitollisuutensa evankeliumista ja perheestään ja kirjoitti sitten: ö Herra olekin suurenmoinen!”

Nyt Wendy on poissa, ja hänen perheensä kaipaa häntä tavattomasti. Kun hänen poikansa kirjoitti meille hänen kuolemastaan, hän sanoi: ”Kiitos, että toitte äidin evankeliumin valoon. Hän on elänyt kuuliaisena käskyille.” Hän kertoi äitinsä kirjoittaneen hänelle kerran: ”Rakastan Herraa ja olen ikuisesti kiitollinen [Hänelle] siitä, että Hän toi mittaamattoman kallisarvoisen evankeliumin elämääni. Enemmän kuin mitään muuta haluan osoittaa uskollisuuteni ja pyrin todellakin tekemään sen.”

Koska evankeliumi oli Wendylle ja hänen perheelleen kaikki kaikessa, niin me, jotka olimme hänen lähetyssaarnaajiaan, ymmärrämme, ”kuinka suuri [meidän ilomme] onkaan hänen kanssansa [Isämme] valtakunnassa” (OL 18:15). Evankeliumi merkitsi kaikkea hänelle, niinpä lähetystyökokemukseni hänen kanssaan merkitsee kaikkea minulle. Ei ihme, että Herra sanoi lähetystyön tekemisen olevan suuriarvoisinta meille (ks. OL 15:6).

Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Haluan – – vedota pyhiin, että tekisitte kaiken voitavanne antaaksenne [lähetyssaarnaajille sellaisten ihmisten] nimiviitteitä, joita he voisivat opettaa. – – Jokainen, jonka näette tulevan kirkkoon työnne ansiosta, tuo onnea elämäänne. Lupaan sen teille jokaiselle.” (”Innoittavia ajatuksia”, Liahona, lokakuu 2003, s. 3.)

Olen saanut omakohtaisesti kokea, mitä tämä lupaus merkitsee. Minäkin vetoan teihin, että johdattaisitte edes yhden henkilön kirkkoon tänä vuonna – ettekä antaisi periksi, kun he kohtaavat vastustusta. Jos pidätte huolen siitä, ettei se tilaisuus mene ohitsenne, tekin sanotte Wendy Knauppin tavoin: ”Eikö Herra olekin suurenmoinen!”