Jumalan lain oppiminen

Tämä on kymmenes kuorma”, isä huusi Davidille. ”Aja ylemmälle pellolle.” Nuori David O. McKay katsoi pellon poikki suuntaan, johon hänen isänsä osoitti. Ensimmäiset yhdeksän kuormaa, jotka he olivat koonneet, olivat heikompilaatuista heinää. David tiesi isänsä tarkoittavan, että tämä kymmenes kuorma parasta heinää menisi piispan varastohuoneeseen heidän kymmenyksinään. Mutta hän ei ymmärtänyt, mikseivät he voisi antaa Herralle samaa heinää, jota he olivat korjanneet.

David huusi takaisin isälleen: ”Ei, jatketaan tästä samasta paikasta.”

Davidin isä ei vastannut. David oli aikeissa toistaa sanansa, kun hän näki isänsä kääntyvän ja lähtevän kävelemään suoraan häntä kohti. Yhtäkkiä tuuli tyyntyi heinäpellolla, ja aurinko alkoi paahtaa helteisesti. David pyyhki hien otsaltaan ja niskastaan. Hän tiesi, ettei hänen isänsä ollut tulossa pellon poikki taputtamaan häntä olalle hänen nenäkkäästä vastauksestaan. Isä oli tulossa koko sen matkan varmistuakseen, että David ymmärtäisi jotakin.

”Ei, David.” Hänen isänsä puhui lujasti, ja kuitenkin hänen äänensä tyyneys sai Davidin kuuntelemaan aivan erityisen tarkasti. ”Se on kymmenes kuorma, eikä paras ole yhtään liian hyvää Jumalalle.” Davidin isä katsoi tarkasti poikansa kasvoja varmistaakseen, että tämä oli kuunnellut. Sitten hän kääntyi ja käveli pois.

David nielaisi palan kurkustaan ja ohjasi sitten valjakkonsa ylemmälle pellolle. Kun hän nosteli kaadettua heinää vankkureihin, hän alkoi ajatella sitä, mitä hänen isänsä yritti opettaa hänelle. Vaikka David tiesikin, että kymmenykset ovat laki aivan samoin kuin kuuliaisuus ja uhrauskin, niin hän halusi asettaa etusijalle heidän omat tarpeensa. Jumala oli kuitenkin käskenyt ottaa laumojen esikoiset – kaikkein parhaimmat – ja antaa ne Hänelle (ks. 5. Moos. 12:6).

”Isä antaa parhaan Jumalalle, ja me saamme toiseksi parhaan”, David ajatteli. ”Ehkä tällä tavalla me asetamme Herran ajatustemme ja elämämme keskipisteeksi.”

David oli joskus seurannut, kuinka hänen äitinsä maksoi kymmenykset. Sen sijaan että äiti olisi käyttänyt tarvitsemansa rahat ja sitten toivonut, että rahaa jäisi kymmenyksiä varten, niin hän lähettikin kymmenysrahat heti piispalle ja tuli sitten toimeen sillä, mitä jäi jäljelle. Ensimmäinen ja paras annettiin aina Jumalalle.

David käänsi heinävankkurit pölyiselle tielle kohti piispan varastohuonetta. Hän ajoi pihaan ja purki heinäkuorman. Isälle oli uhraus antaa paras heinä Herralle, mutta David tiesi, ettei isä halunnut toimia toisin. Hän halusi antaa parhaansa Herralle, aivan samoin kuin taivaallinen Isä antoi täydellisen Poikansa maailman edestä.

Kun David käänsi valjakkonsa takaisin kohti kotia, hänet valtasi hyvä tunne. Hän oli iloinen, että hänen isänsä oli opettanut hänelle kymmenysten lakia. Se oli opetus, jonka hän muisti koko elämänsä.

Mukailtu julkaisusta Kirkon presidenttien opetuksia: David O. McKay, 2004, s. XV. Presidentti McKay (1873–1970) palveli kirkon yhdeksäntenä presidenttinä vuosina 1951–1970.

Kuva

”Kymmenysten maksaminen on todisteena siitä, että me hyväksymme uhrauksen lain. Se myös valmistaa meitä pyhityksen lakiin ja muihin selestisen valtakunnan korkeampiin lakeihin.”

Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista, ”Kymmenykset”, Valkeus, heinäkuu 1994, s. 35.