Runo

Lapsena löysin runon, joka oli kirjoitettu jonkin esitteen sivulle, jonka joku oli repäissyt irti ja heittänyt jalkakäytävälle. Kasvuvuosinani asuin vuokrataloissa ja oleskelin yksikseni, mutta minulla oli kolme pakopaikkaa: kirjat, Elvis Presley -elokuvat ja runot. Rakastin runoutta. Se puhutteli sellaista osaa minussa, jota en osannut tunnistaa. Tuntui, ettei ollut sanoja, joilla kuvailla sitä. Runo herätti uteliaisuuteni, nostin sen maasta ja otin mukaani kotiin.

Sitä seuraavien vuosien aikana luin runon joka päivä, toisinaan useita kertoja päivän aikana. Istuessani luokassa, kävellessäni käytäviä pitkin tunneille ja tunneilta, istuskellessani yksin välitunneilla huomasin, että osia siitä runosta tuli mieleeni. En ollut koskaan aikaisemmin opetellut mitään runoa ulkoa, mutta tämä oli erilainen. Siinä oli jotakin, mikä puhutteli minua ja kosketti minua.

Tunsin aina olevani erilainen kuin muut lapset. Toisinaan tunsin, että jossakin oli toinenkin koti, ja jos oikein yrittäisin, voisin jollakin tavoin muistaa sen. Runo rohkaisi näitä tuntemuksia. Aika ajoin minulla oli tapana ottaa runo laatikostani ja lukea se. Mietin, kuinkahan monia kaltaisiani ihmisiä oli maailmassa ja tapaisinkohan koskaan ketään heistä.

Kuvitelkaa yllätystäni, kun monia vuosia myöhemmin istuessani tutkijana ensimmäisessä sakramenttikokouksessani avasin laulukirjan ilmoitetulta sivulta ja näin runon, jonka olin löytänyt niin monia vuosia sitten. Sovitus oli erilainen kuin se, jonka mukaan olin laulanut ääneen itsekseni, kun en saanut unta tai kun keskellä yötä heräsin itkien, mutta tunnistin jopa sävelet, jotka kaikuivat pianosta.

Kaikkien muiden laulaessa ”Taivaan Isä” (MAP-lauluja, 184) minä saatoin vain istua ja itkeä tietäessäni, että Jumala oli pannut tämän laulun tielleni ollessani lapsi.

Istuessani siinä sakramenttikokouksessa ja kuunnellessani, kun seurakunta lauloi runoani, tiesin olevani oikealla polulla. Tiesin, että se, mitä lähetyssaarnaajat opettivat minulle, oli totta. Tiesin, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko oli ainoa tosi Jumalan kirkko maan päällä. Niinpä kun polvistuin kysymään Jumalalta, oliko Hänen edessään oikein, että minut kastettaisiin ja konfirmoitaisiin kirkkoon, en yllättynyt, kun vastaus oli myönteinen.

Sen jälkeen kun vanhin Walker ja vanhin Whittaker olivat opettaneet minua kolmen viikon ajan, vanhin Walker laski minut kasteen vesiin. Minut pestiin puhtaaksi – puhtaammaksi kuin olin koskaan itseni tuntenut ja voisin koskaan kuvitella olevani. Näiden vanhinten lisäksi niiden pappeudenhaltijoiden piirissä, jotka osallistuivat minun konfirmoimiseeni jäseneksi, oli ensimmäinen piispani – mies, joka vastasi puhelimeen sinä päivänä, kun soitin pyytääkseni, että lähetyssaarnaajat tulisivat käymään luonani.

Saatoin kuulla rakkaan runoni sanojen leijailevan ylläni kuin suloinen kertosäe ja punoutuvan jokaiseen tapaamaani henkilöön ja jokaiseen tekoon, joka toi minut kirkkoon – sanojen, jotka olivat koskettaneet kaipaavaa sydäntä, joka halasi jälleen kerran tuntea iankaikkisen Isänsä.