Tulkaa Hänen luokseen rukouksessa ja uskossa

Emmekö me kansana olekin kiitollisia siitä, ettei perherukous ole vanhentunut tapa meidän keskuudessamme? Koko maailmassa ei ole kauniimpaa näkyä kuin nähdä perhe rukoilemassa yhdessä. Usein lainattu sanonta ”perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä” ei ole tuulesta temmattu.

Herra antoi perherukousta koskevan käskyn sanoessaan: ”Rukoilkaa perheissänne Isää, aina minun nimessäni, jotta vaimonne ja lapsenne olisivat siunattuja.”⁴

Pyydän teitä tarkastelemaan kanssani tavallista myöhempien aikojen pyhiin kuuluvaa perhettä, joka rukoilee Herraa. Isä, äiti ja jokainen lapsi polvistuvat, painavat päänsä ja sulkevat silmänsä. Suloinen rakkauden, ykseyden ja rauhan henki täyttää kodin. Kun isä kuulee pienen poikansa rukoilevan, että isä tekisi oikein ja olisi kuuliainen Herran käskyille, luuletteko, että sellaisen isän on vaikea kunnioittaa kallisarvoisen poikansa rukousta? Kun teini-ikäinen tytär kuulee suloisen äitinsä anovan Herralta, että hänen tyttärensä saisi innoitusta tovereitaan valitessaan ja että tytär valmistautuisi temppeliavioliittoon, ettekö uskokin, että sellainen tytär pyrkii kunnioittamaan tätä äitinsä nöyrää anomusta – äidin, jota hän niin kovasti rakastaa? Kun isä, äiti ja jokainen lapsi vilpittömästi rukoilevat, että perheen hienot pojat eläisivät kelvollisina voidakseen aikanaan vastaanottaa kutsun palvella Herran lähettiläinä kirkon lähetyskentillä, emmekö me alakin nähdä, kuinka sellaiset pojat kasvavat nuoriksi miehiksi, joilla on voittamaton halu palvella lähetyssaarnaajina?

Olen varma, että perherukous sai erään nuoren myöhempien aikojen pyhiin kuuluvan tytön, joka kävi coloradolaista lukiota, kirjoittamaan joitakin vuosia sitten erään kirjeen. Oppilaita oli pyydetty valmistautumaan siihen, että he kirjoittaisivat kirjeen jollekulle valitsemalleen suurmiehelle. Monet osoittivat kirjeensä tunnetuille urheilijoille, nimekkäälle astronautille, Yhdysvaltain presidentille ja muille kuuluisuuksille. Tämä nuori nainen osoitti kirjeensä kuitenkin isälleen, ja kirjeessään hän kirjoitti: ”Olen päättänyt kirjoittaa tämän kirjeen sinulle, isä, koska sinä olet suurenmoisin mies, mitä olen ikinä tuntenut. Sydäntäni pakahduttava halu on, että voisin elää niin, että minulla olisi jonakin päivänä etuoikeus olla sinun ja äidin ja muiden perheemme jäsenten vierellä selestisessä valtakunnassa.” Kyseinen isä ei ole koskaan saanut arvokkaampaa kirjettä.

Kun rukoilemme Jumalaa perheemme kanssa ja yksinämme, tehkäämme niin uskoen ja luottaen Häneen. Muistakaamme apostoli Paavalin kehotus heprealaisille: ”Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.”⁵ Jos joku meistä on ollut hidas kuulemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole parempaa hetkeä aloittaa kuin nyt. William Cowper julisti: ”Saatana vapisee, kun hän näkee heikoimman pyhän polvillaan.”⁶ Niiden, joista tuntuu, että rukous saattaa osoittaa fyysistä tai älyllistä heikkoutta, tulee muistaa, ettei ihminen seiso koskaan suorempana kuin ollessaan polvillaan.

Me emme voi tietää, mitä usko on, ellei meillä ole koskaan ollut sitä, emmekä me voi saada sitä niin kauan kuin kiellämme sen. Usko ja epäilys eivät voi vallita samaan aikaan samassa mielessä, sillä toinen karkottaa toisen.

Jos haluamme hylätä kaiken epäilyksen ja korvata sen pysyvällä uskolla, meidän pitää vain ottaa vastaan kutsu, joka on esitetty teille ja minulle Jaakobin kirjeessä:

”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.

Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne.”⁷

Tuo lupaus sai nuoren Joseph Smithin etsimään Jumalaa rukouksessa. Hän on selittänyt meille omin sanoin:

”Lopulta päädyin siihen tulokseen, että – – minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta. Lopulta päätin pyytää Jumalalta päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta puuttuu viisautta, ja antaa auliisti ja soimaamatta, minä saattaisin uskaltaa.

Niinpä tämän päätökseni mukaan pyytää Jumalalta vetäydyin metsään yrittämään. – – Yritin sitä ensimmäisen kerran elämässäni, sillä kaikkien huolieni keskellä en ollut vielä milloinkaan siihen mennessä yrittänyt rukoilla ääneen.”⁸

Jos olemme epäröineet kääntyä nöyrästi Jumalan, iankaikkisen Isämme puoleen vain siksi, ettemme ole vielä yrittäneet rukoilla, me voimme varmaankin saada rohkeutta profeetta Josephin esimerkistä. Muistakaamme kuitenkin, kuten profeetta muisti, että meidän täytyy rukoilla uskossa, lainkaan epäilemättä.

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Jeredin veli näki Jumalan sormen koskettavan kiviä vastauksena hartaaseen pyyntöönsä.⁹

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Nooa rakensi arkin kuuliaisena Jumalalta saamalleen käskylle.¹⁰

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Abraham oli halukas antamaan uhriksi rakkaan Iisakinsa.¹¹

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Mooses johti Israelin kansan pois Egyptistä ja Kaislameren halki.¹²

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Joosua ja hänen seuraajansa saivat Jerikon muurit sortumaan.¹³

Uskossa, lainkaan epäilemättä, Joseph näki Jumalan, iankaikkisen Isämme, ja Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa.¹⁴

Epäilijä sanoo kenties, että nämä voimalliset kuvaukset uskosta tapahtuivat kauan sitten, että ajat ovat muuttuneet.

Ovatko ajat todella muuttuneet? Emmekö me nykyään kuten aina rakasta lapsiamme ja halua heidän elävän vanhurskaasti? Emmekö me nykyään kuten aina tarvitse Jumalan varjelusta ja huolenpitoa? Emmekö me nykyään kuten aina ole yhä Hänen armonsa varassa ja Hänelle velkaa itse elämän, jonka Hän on antanut meille?

Ajat eivät oikeastaan ole muuttuneet. Rukous tuo edelleenkin voimaa – hengellistä voimaa. Rukous tuo edelleenkin rauhaa – hengellistä rauhaa.

Olimmepa missä tahansa, taivaallinen Isämme voi kuulla uskossa lausumamme rukouksen ja vastata siihen. Näin tapahtuu etenkin lähetyskentillä kautta maailman. Johtaessani Kanadan lähetyskenttää presidentti David O. McKayn (1873–1970) alaisuudessa sisar Monsonilla ja minulla oli tilaisuus palvella joidenkuiden koko tämän maailman hienoimpien nuorten miesten ja naisten kanssa. Näiden nuorten lähetyssaarnaajien elämä oli esimerkki uskosta ja rukouksesta.

Eräänä päivänä toimistossani istui juuri kentälle saapunut lähetyssaarnaaja. Hän oli älykäs, vahva, onnellinen ja kiitollinen siitä, että sai olla lähetyssaarnaaja. Hän oli täynnä intoa ja halua palvella. Puhuessani hänen kanssaan sanoin: ”Vanhin, isäsi ja äitisi tukevat varmaankin koko sydämestään sinua kutsumuksessasi lähetyssaarnaajana.” Hän painoi päänsä ja vastasi: ”No, ei aivan. Katsokaas, lähetysjohtaja, isäni ei ole kirkon jäsen. Hän ei usko siten kuin me, joten hän ei voi täysin ymmärtää tehtäväni tärkeyttä.”

Epäröimättä ja saatuani kehotuksen Yl-häältä sanoin hänelle: ”Vanhin, jos palvelet Jumalaa rehellisesti ja uutterasti julistaen Hänen sanomaansa, isäsi liittyy kirkkoon ennen kuin lähetystyösi päättyy.” Hän tarttui käteeni raudanlujalla otteella, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja alkoivat vieriä hänen poskilleen, ja hän julisti: ”Se, että näkisin isäni ottavan vastaan totuuden, olisi suurin siunaus, mitä voisin saada elämääni.”

Tämä nuori mies ei istunut joutilaana toivoen ja odottaen, että lupaus täyttyisi, vaan hän noudatti ennen eläneiden viisasta neuvoa: ”Rukoile niin kuin kaikki riippuisi Jumalasta. Tee työtä niin kuin kaikki riippuisi sinusta.” Juuri siten tämä nuorukainen palveli lähetystyössä.

Jokaisessa lähetyssaarnaajien konferenssissa etsin hänet käsiini ennen kokouksia ja kysyin: ”Vanhin, kuinka isäsi edistyy?”

Hänen vastauksensa oli poikkeuksetta: ”Ei edistystä, lähetysjohtaja, mutta tiedän, että Jumala täyttää lupauksen, jonka sain Häneltä sinun, lähetysjohtajani, välityksellä.” Päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, ja viimein, vain kaksi viikkoa ennen kuin itse lähdimme lähetyskentältä palataksemme kotiin, sain kirjeen tämän lähetyssaarnaajan isältä. Isä kirjoitti:

”Rakas veli Monson,

haluan kiittää sinua lämpimästi siitä, että olet pitänyt niin hyvää huolta pojastani, joka päätti äskettäin lähetystyönsä Kanadassa. Hän on ollut meille innoituksena.

Pojalleni luvattiin hänen lähdettyään lähetystyöhön, että minusta tulisi kirkon jäsen ennen hänen paluutaan. Uskoakseni sinä annoit hänelle tuon lupauksen, josta minä en tiennyt mitään.

Minulla on ilo ilmoittaa, että minut kastettiin kirkon jäseneksi viikkoa ennen kuin hän päätti lähetystyönsä ja olen tällä hetkellä Nuorten Valistuskerhon urheiluohjaaja ja minulla on opetustehtävä.

Poikani opiskelee nyt BYU:ssa, ja hänen nuorempi veljensä on myös mennyt äskettäin kasteelle ja konfirmoitu kirkon jäseneksi.

Saanen jälleen kiittää sinua kaikesta ystävällisyydestä ja rakkaudesta, jota veljet lähetyskentällä ovat osoittaneet pojalleni kuluneiden kahden vuoden aikana.

Todella vilpittömin terveisin kiitollinen isä.”

Nöyrään uskon rukoukseen oli jälleen kerran vastattu.

Jokaisessa kuvauksessa uskosta maailman alusta nykyiseen aikaan asti kulkee kultainen lanka. Abraham, Nooa, Jeredin veli, profeetta Joseph Smith ja lukemattomat muut ovat halunneet olla kuuliaisia Jumalan tahdolle. Heillä on ollut korvat, jotka kuulevat, silmät, jotka näkevät, ja sydän, joka tietää ja tuntee.

He eivät koskaan epäilleet. He luottivat.

Me voimme kutsua pelastukseksemme Jumalan mahtavaa voimaa rukoilemalla itse ja perheemme kanssa sekä luottamalla Häneen uskossa, lainkaan epäilemättä. Hänen kutsunsa meille on sama kuin se on ollut aina: ”Tulkaa minun luokseni.”¹⁵