Ensimmäinen taisteluni

Kun olin 17-vuotias, värväydyin Kanadan kuninkaallisen armeijan reservijoukkoihin. Minut lähetettiin koulutusleirille, ja ensimmäisen kerran elämässäni olin tekemässä omin neuvoin päätöksiä tulevaisuudestani. Aavistin, että minua houkuteltaisiin jäämään pois aktiivisesta kirkon toiminnasta ja että todistustani koeteltaisiin.

Kun saavuin tukikohtaan, kouluttajana oleva kersantti kierrätti meitä eri rakennuksissa ja kirkoissa. Minut johdatettiin kysymään, missä MAP-seurakunta kokoontui. Kersantti oli hetken aikaa hiljaa. Sitten hän sanoi, ettei tukikohdassa ollut MAP-kirkkoa, mutta jos haluaisin, voisin käydä kirkossa hänen ja hänen vaimonsa kanssa. Hän oli uusi käännynnäinen kirkossa ja otti mielellään mukaan jokaisen, joka halusi tulla. Olin iloinen siitä, että minulla oli mahdollisuus käydä kirkossa, vaikka en ollutkaan päättänyt, lähtisinkö sinä sunnuntaina. Olinhan nyt yksin ja vapaa tekemään päätöksen itse. Mutta jokin sydämessäni sanoi, että minun piti lähteä.

Se lauantai-ilta oli yksi vaikeimmista elämässäni. Olen sittemmin kutsunut sitä ”elämän puu” -kokemuksekseni. Se alkoi siitä, kun ystäväni halusivat minun viettävän kanssaan aikaa ruokalassa. Tiesin, että he aikoivat vain juoda, ja sanoin heille, että halusin nukkua, koska minun oli noustava aikaisin aamulla kirkkoon. He nauroivat valinnalleni ja lähtivät.

Heidän lähdettyään lysähdin punkalleni. Paikaltani saatoin katsella ulos ikkunasta ja seurata ystäviäni ruokalan parvekkeella juomassa ja nauramassa. Muistin, kuinka he olivat kiusanneet minua siksi, etten liittynyt heidän seuraansa. Minusta tuntui samalta kuin kuvittelen Lehistä varmasti tuntuneen, kun hän katseli suurta ja avaraa rakennusta, jossa ihmiset nauroivat samalla tavoin hänelle (ks. 1. Nefi 8:26–27). Käännyin kohti kirjoituspöytääni ja huomasin pyhät kirjoitukseni. Avasin ne innokkaasti ja aloin lukea. Ne olivat rautakaiteeni, ja aivan kuten Jumalan sana oli pitänyt Lehin perheen turvassa, tiesin niiden vastaavasti suojelevan minua.

En muista, mitä sinä iltana luin, mutta muistan Hengen, jota tunsin. Tunsin sitä uudelleen, kun menin seuraavana aamuna kirkkoon. Käymällä kirkossa joka sunnuntai sinä aikana, kun olin tukikohdassa, rakensin kestävän todistuksen Jeesuksen Kristuksen evankeliumista. Tuon koulutusleirillä oloni jälkeen sain tilaisuuden kertoa todistuksestani muille kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Sacramenton lähetyskentällä Kaliforniassa Yhdysvalloissa.