Kasvuvuosinani tavoittelin aina täydellisyyttä. Kun sitten sain patriarkallisen siunaukseni, erityisesti yksi kehotus vaikutti luonnolliselta: hoitaa kaikki saamani tehtävät ”täydellisyyteen asti parhaan kykyni mukaan”. Vasta myöhemmin aloin oivaltaa, kuinka vähän ymmärsin täydellisyydestä – tai armon osuudesta.

Palasin kotiin lähetystyöstä ennenaikaisesti vuonna 1998 terveysongelmien vuoksi. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä, koska minusta tuntui, etten ollut hoitanut lähetystyötäni ”täydellisyyteen asti”. Tämän epäonnistumisen tunteen lisäksi epävarmuutta aiheutti sairauteni. Siihen mennessä lääkärit eivät olleet kyenneet diagnosoimaan sitä.

Terveyteeni kohdistuvista haasteista huolimatta tiesin, että minun oli edettävä elämässä, joten ilmoittauduin yliopistoon jatkamaan opintojani. Oltuani siellä kuitenkin vain puoli vuotta palasin taas kotiin, koska minulla oli tuskia ja tarvitsin kiireellistä leikkausta. Siinä vaiheessa lääkärit saivat selville, että minulla oli autoimmuunisairaus.

Kun olin toipumassa leikkauksesta, aloitin osa-aikaisena työntekijänä suklaakaupassa, jossa olin ollut työssä teini-ikäisenä. Vaikka tein mitä suinkin kykenin, en tuntenut saavani aikaan mitään hyödyllistä saati sitten hoitavani sitä ”täydellisyyteen asti”. Aloin verrata itseäni muihin, etenkin ystäviini, jotka suorittivat yliopistotutkintonsa, palvelivat lähetystyössä tai perustivat perheen. Tunsin jääneeni muista jälkeen.

Sitten tapasin Stephanien. Hän tuli eräänä päivänä ma-keismyymälään musta huivi päässään. Kun esittelin hänelle lempisuklaatani, minulle tuli tunne, että minun pitäisi kysyä hänen tilanteestaan. Hymyillen hän riisui huivin ja kaljua päätään näyttäen kertoi minulle käyvänsä kemoterapiassa. Siitä jutteluhetkestä alkoi erityinen ja vilpitön ystävyys.

Stephanie kävi myymälässä säännöllisesti nauttimassa herkkupalan ja juttelemassa elämästä. Sain tietää, että hän oli kirkon jäsen ja että hänellä oli ollut niin hengellisiä kuin fyysisiäkin kamppailuja. Hän kertoi minulle joistakin kapinallisista valinnoista, joita hän oli tehnyt, ja pyrkimyksistään tehdä parannus. Hän teki työtä sen eteen, että hänet voitaisiin sinetöidä mieheensä temppelissä.

Eräänä päivänä kerroin joistakin omista haasteistani. Tunnustin hänelle, kuinka masentunut olin tilanteestani. ”Kauhon samaa jäätelöä, jota kauhoin lukiossa”, selitin. ”Minä en saanut päätökseen lähetystyötäni enkä opiskelujani, enkä tiedä, mitä nyt tekisin.”

Stephanie vastasi: ”Miksi sinun pitää päästä elämän kilpajuoksussa maaliin tietyssä ajassa? Miksi et vain juokse?”

Ensimmäisen kerran oivalsin, että se, mitä tein, oli minun parhaani, ja minun parhaani oli riittävä. Vapahtaja rakastaa minua, ja Hänen armonsa Hänen sovituksessaan riittää minulle, minun vajavuuksiini. Vaikka minusta tuntuikin, että olin katsonut Hänen puoleensa koko ajan, niin siihen asti kun Stephanie kertoi minulle oivalluksestaan, en ollut jostakin syystä ymmärtänyt tärkeää opetusta Hänen osuudestaan elämässäni.

Kohdassa Et. 12:27 sanotaan: ”Minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi.” Kun olen kyennyt nöyrtymään ja osoittamaan uskoa Herraan, olen nähnyt yhä uudelleen, että Hän todella tekee vahvaksi sen, mikä on heikkoa. Lisääntynyt todistukseni tästä totuudesta on auttanut minua kohtaamaan haasteeni suurempaa uskoa ja toivoa tuntien.

Muutama kuukausi kyseisen keskustelun jälkeen lähdin kotikaupungistani aloittamaan uudessa työpaikassa ja menetin yhteyden ystävääni. Eräänä päivänä äitini soitti kertoakseen, että hän oli nähnyt sanomalehdessä Stephanien muistokirjoituksen. Tulin kotiin osallistuakseni Stephanien hautajaisiin ja sain kuulla, että hänet oli sinetöity aviomieheensä vain kolme viikkoa ennen kuolemaansa.

Sydämeni huokaisi kiitollisuudesta, että elämässäni oli ollut Stephanie, ja siitä, mitä hän oli opettanut minulle täydellisen kilpailun juoksemisesta. Minun ei tarvitse aina mennä pikavauhtia. Toisinaan en pysty muuhun kuin olemaan kääntyneenä kohti maalilinjaa. Riittää, että teemme parhaamme mennäksemme eteenpäin – riippumatta siitä, mitä vauhtia ”parhaamme” on. Pyrkimyksemme voidaan tehdä täydellisiksi, koska Herran armossa on kyllin meille kaikille (ks. Moroni 10:32).