Rukoukseni karjapihalla

Kuivuuden takia mieheni Johnin ja minun oli joko myytävä lihakarjamme tappiollisesti tai siirrettävä se Melban laaksosta Idahon kaakkoisosasta Yhdysvalloissa. Onneksi John sai tietää kesälaitumesta erään serkun sukutilalla Prestonin seudulla noin 480 kilometrin päässä.

Tilasimme rekan viemään kaikki 40 eläintä yhtenä kuormana, mutta kuljettaja ei pitänyt laidunmaalle johtavasta kuoppaisesta tiestä, jota olisi ajettava vielä 32 kilometriä. Pettymykseksemme hän tyhjensi lastin lähellä olevalle karjapihalle. Siinä me olimme, myöhään illalla neljänkymmenen kuljetusta tarvitsevan eläimen kanssa vailla mitään keinoa päästä perille.

John pysäytti paikallisen maanviljelijän, selitti ahdinkomme ja pyysi apua. Muutamaa minuuttia myöhemmin piispa Steve Meeks ja hänen nuori poikansa tulivat perässämme karjapihalle katsomaan, mitä voitaisiin tehdä.

Eläimet olivat tulleet rauhattomiksi. Nähtyään rikkoutuneen kohdan karjapihan aidassa ne rynnistivät sitä kohti vapautta hamuten. Kaikki muut eläimet hyppäsivät aidan yli toiselle aidatulle alueelle – yhtä nautaa lukuun ottamatta. Se onnistui pääsemään melkein aidan yli, mutta toinen takasorkka luiskahti kahden aitalankun väliin. Se jäi roikkumaan vaarallisesti aidan päälle toinen etusorkka juuri ja juuri maata viistäen. Toista takasorkkaansa se potki kiivaasti yrittäessään päästä irti.

Naudan vapauttamiseen tarvittaisiin nostolaitteita. Jos se katkaisisi jalkansa, meidän olisi lopetettava se. Eläimen menettäminen merkitsisi meille huomattavaa taloudellista rasitusta.

Nauta painoi yli 450 kiloa, emmekä päässeet sen lähelle saati kyenneet auttamaan sitä. Tukala tilanne aidalla hermostutti muuta karjaa.

En uskonut, että voisimme tehdä mitään, mutta sillä hetkellä muistin Mormonin kirjasta Amulekin neuvon: ”Huutakaa hänen puoleensa kedoillanne ollessanne, niin, kaikkien katraidenne puolesta” (Alma 34:20). Vetäydyin muiden luota, polvistuin ja rukoilin koko sydämeni vilpittömyydellä. Päättäessäni anomiseni pyysin: ”Taivaallinen Isä, ole kiltti ja auta nautaa.”

Palasin karja-aitaukseen rukous yhä huulillani. Siihen mennessä eläimet olivat hieman rauhoittuneet mukaan lukien se, joka oli aidalla.

Äkkiä suurin märehtivistä eläimistä irtaantui laumasta. Yrityksistämme huolimatta se ei suostunut kääntymään takaisin vaan meni kohti aidalla roikkuvaa nautaa. Päänsä laskien se pudottautui polvilleen, työntyi aidalle jääneen naudan alle ja nousi hoiperrellen pystyyn. Se nosti ansaan jääneen eläimen ilmaan ja laski sen sitten maahan. Nauta oli vapaa! Nostolaite ei olisi selviytynyt siitä yhtä hyvin.

Kun nuo eläimet ryntäsivät takaisin laumaan, piispa Meeks tuijotti epäuskoisena juuri näkemäänsä. Kyyneleitä vuodattaen kuiskasin: ”Kiitos, taivaallinen Isä.”

Jokainen karjantuntija voi kertoa, etteivät naudat järkeile asioita mielessään. Mutta tälle tapaukselle on olemassa selitys. Taivaallinen Isä kuulee rukoukset ja vastaa niihin. Hän vastasi minun rukoukseeni – karjapihalla Prestonissa Idahossa.