Omavaraisuuden selestinen luonne

Leikkasin jokin aika sitten Reader’s Digest -lehdestä seuraavan artikkelin. Näin se kuuluu:

”Ystävällisessä naapurikaupungissamme St. Augustinessa [Floridassa] suuret parvet lokkeja näkevät nälkää runsauden keskellä. Kalaa on vielä riittävästi, mutta lokit eivät osaa pyydystää sitä. Sukupolvien ajan ne ovat olleet riippuvaisia katkarapulaivoista, joista niille on heitetty verkkoihin jääneet tähteet. Nyt laivat ovat siirtyneet muualle. – –

Katkaravunpyytäjät loivat – – lokeille hyvinvointiyhteiskunnan. Suuret linnut eivät vaivautuneet opettelemaan kalan pyytämistä itselleen, eivätkä ne opettaneet sitä poikasilleenkaan. Ne vain veivät pikkuisensa katkarapuverkoille.

Nyt lokit, hienot vapaat linnut, jotka ovat melkeinpä itsensä vapauden vertauskuvia, kuolevat nälkään, koska ne menivät ’ilmaisten lounaiden’ ansaan! Ne uhrasivat vapautensa almujen vuoksi.

Monet ihmiset ovat samanlaisia. He eivät näe mitään väärää siinä, että poimivat Yhdysvaltain ’katkarapulaivaston’ veroverkoista herkullisia tähteitä. Mutta kuinka heidän käy, kun valtiolta loppuvat varat? Kuinka käy lastemme tulevina sukupolvina?

Älkäämme olko herkkäuskoisia lokkeja. Meidän – – pitää turvata omavaraisuutta edistävät taitomme, kykymme valmistaa sitä, mitä tarvitsemme, kykymme elää säästäväisesti ja todellinen rakkautemme riippumattomuuteen.”²

Ansaitsemattomien etujen himoitseminen ja vastaanottaminen on yhteiskunnassamme jo niin vakiintunutta, että rikkaatkin ihmiset, joilla on keinot hankkia lisää rikkautta, odottavat valtion takaavan heidän voittonsa. Vaalien tulos riippuu usein siitä, mitä ehdokkaat lupaavat tehdä äänestäjien puolesta valtion varoilla. Jos tällainen tapa hyväksytään ja otetaan yleiseksi käytännöksi missä tahansa valtiossa, se tekee kansalaisista orjia.

Meillä ei ole varaa ruveta valtion holhokeiksi, vaikka meillä olisi siihen laillinen oikeuskin. Se vaatii liian suuren uhrauksen itsekunnioituksen sekä poliittisen, ajallisen ja hengellisen riippumattomuuden muodossa.

Joissakin maissa ansaittujen ja ansaitsemattomien etujen erottaminen toisistaan on äärimmäisen vaikeaa, mutta periaate on sama joka maassa: Meidän tulee pyrkiä omavaraisuuteen ja välttää joutumista muiden elätettäviksi.

Valtionhallinnot eivät yksin ole syypäitä. Pelkäämme, että monet vanhemmat tekevät lapsistaan ”herkkäuskoisia lokkeja” sallivuudellaan ja jakelemalla heille perheen rahavaroja. Itse asiassa vanhempien menettely tässä asiassa voi olla vielä turmiollisempaa kuin mikään valtion ohjelma.

Piispat ja muut pappeusjohtajat voivat syyllistyä siihen, että he tekevät seurakuntansa jäsenistä ”herkkäuskoisia lokkeja”. Joistakuista jäsenistä tulee taloudellisesti tai emotionaalisesti piispastaan riippuvaisia. Almu on almu, antoipa sen kuka tahansa. Meidän tulee aina toimia kirkossa ja perheissä siten, että pyrimme lastemme ja kirkkomme jäsenten omavaraisuuteen. Emme voi aina vaikuttaa valtion ohjelmiin, mutta me voimme vaikuttaa omiin koteihimme ja seurakuntiimme. Jos me opetamme näitä periaatteita ja elämme niiden mukaan, me voimme tarjota melkoista vastapainoa minkä tahansa maan ohjelmien kielteisille vaikutuksille.

Tiedämme, että jotkut eivät itsestään riippumattomista syistä voi tulla omavaraisiksi. Presidentti Henry D. Moyle ajatteli näitä ihmisiä sanoessaan:

”Tämä suuri periaate ei kiellä puutteenalaisilta eikä köyhiltä heidän tarvitsemaansa apua. Vanhuksista, sairaista ja täysin työkyvyttömistä huolehditaan kaikella hellyydellä, mutta jokaisen työkykyisen tulee tehdä kaikkensa välttyäkseen riippuvuudelta, jos hänen omat ponnistuksensa voivat tehdä sen mahdolliseksi. Hänen tulee suhtautua vastoinkäymisiin väliaikaisina, uskoa omiin kykyihinsä ja tehdä rehellistä työtä. – –

Uskomme, [että] ihmisten [tielle tulee] vain harvoin aivan voittamattomia esteitä, jos heillä on lujaa uskoa, aitoa rohkeutta ja horjumatonta päättäväisyyttä ja jos heidän sydämessään palaa rakkaus riippumattomuuteen ja ylpeys omista saavutuksistaan.”³

Haluan nyt puhua eräästä hyvin tärkeästä totuudesta: Omavaraisuus ei ole päämäärä vaan keino päämäärän saavuttamiseksi. Ihmisen on aivan mahdollista olla täysin riippumaton, vaikka häneltä puuttuisivat kaikki muut suotavat ominaisuudet. Ihmisestä voi tulla rikas, niin ettei hänen tarvitse koskaan pyytää mitään keneltäkään, mutta ellei tähän riippumattomuuteen liity mitään hengellistä tavoitetta, se voi turmella hänen sielunsa.

Kirkon huoltotyöohjelma on hengellinen. Vuonna 1936, jolloin ohjelma aloitettiin, presidentti David O. McKay esitti seuraavan tarkan huomion:

”Meitä pitäisi kiinnostaa kaikkein eniten hengellisen olemuksemme kehittäminen. Hengellisyys on sielun suurin saavutus, jumalallisuus ihmisessä – ’suuri kruunaava lahja, joka tekee hänestä kaikkien luotujen kuninkaan’. Se on tietoisuutta itsensä voittamisesta ja yhteydestä Jumalaan. Vain hengellisyys antaa todella ihmiselle sen, mikä elämässä on parasta.

On tärkeää antaa vaatteita [riittämättömästi] puetuille, viedä tarpeeksi ruokaa niille, joiden pöydässä on tuskin mitään, järjestää toimintaa niille, jotka taistelevat lannistuneina pakollisen joutilaisuuden herättämää epätoivoa vastaan, mutta kaiken kaikkiaan suurimmat siunaukset, jotka kirkon [huoltotyöohjelmasta] koituvat, ovat hengellisiä. Ulkonaisesti näyttää siltä kuin jokainen teko kohdistuisi suoraan aineelliseen – vaatteiden uudistaminen, hedelmien ja vihannesten säilöminen, elintarvikkeiden varastoiminen, viljavien alueiden etsiminen asutettaviksi – kaikki tämä näyttää täysin ajalliselta, mutta kaikki nämä teot ovat niihin innoittavan ja ne pyhittävän hengellisyyden elähdyttämiä.”⁴

Opin ja liittojen kohdan 29:34–35 mukaan ei ole olemassakaan mitään sellaista kuin ajallinen käsky, vaan kaikki käskyt ovat hengellisiä. Siinä sanotaan myös, että ihmiselle on annettu tahdonvapaus. Ihmisellä ei voi olla tahdonvapautta, ellei hän ole omavarainen. Tästä näemme, että riippumattomuus ja omavaraisuus ovat ratkaisevan tärkeitä hengellisen kasvun tekijöitä. Aina kun joudumme tilanteeseen, jossa omavaraisuutemme on uhattuna, huomaamme, että myös meidän vapautemme on uhattuna. Jos riippuvuutemme lisääntyy, huomaamme heti toimintavapautemme vähenevän.

Tähän mennessä meidän olisi pitänyt oppia, että omavaraisuus on täyden toimintavapauden edellytys. Olemme kuitenkin oppineet myös sen, että omavaraisuudessa ei ole mitään hengellistä, ellemme tee tällä vapaudella oikeita valintoja. Mitä meidän siis pitäisi omavaraisiksi tultuamme tehdä kasvaaksemme hengellisesti?

Jotta omavaraisuus olisi luonteeltaan hengellistä, meidän on tärkeätä käyttää vapauttamme Jumalan käskyjen mukaan. Pyhissä kirjoituksissa määrätään selvästi, että niiden, joilla on, tulee antaa niille, joilla ei ole.

Jaakob sanoi puhuessaan Nefin kansalle:

”Pitäkää veljiänne saman arvoisina kuin itseänne, ja olkaa ystävällisiä kaikille ja anteliaita omaisuutenne suhteen, jotta he voisivat olla rikkaita kuten tekin.

Mutta ennen kuin etsitte rikkauksia, etsikää Jumalan valtakuntaa.

Ja kun olette saaneet toivon Kristuksessa, te saatte rikkauksia, jos niitä etsitte; ja te etsitte niitä tarkoituksenanne tehdä hyvää – vaatettaaksenne alastomia ja ruokkiaksenne nälkäisiä ja vapauttaaksenne vankeja ja tuodaksenne huojennusta sairaille ja ahdistetuille.” (MK Jaak. 2:17–19.)

Omalla taloudenhoitokaudellamme, kun kirkko oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, Herra sanoi:

”Jos sinä rakastat minua, sinä palvelet minua ja pidät kaikki käskyni.

Ja katso, sinä muistat köyhiä ja pyhität omaisuudestasi heidän elannokseen.” (OL 42:29–30.)

Herra puhui samasta asiasta uudestaan vielä samassa kuussa. Nähtävästi jäsenet olivat olleet vähän saamattomia. He eivät olleet toimineet kyllin nopeasti.

”Katso, minä sanon teille, että teidän täytyy käydä katsomassa köyhiä ja tarvitsevia ja antaa heille apua” (OL 44:6).

Minusta on tuntunut aina jotenkin kummalliselta, että Herran pitää alituiseen käskeä meitä tekemään sellaista, mikä on meidän omaksi hyväksemme. Herra on sanonut: ”Joka varjelee elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä” (Matt. 10:39). Me kadotamme elämämme palvelemalla ja kohottamalla muita. Vain siten me voimme kokea totista ja kestävää onnea. Palveleminen ei ole taakka, jota pitää kestää täällä maan päällä, jotta voisi ansaita oikeuden asua selestisessä valtakunnassa. Palveleminen on se lanka, josta kudotaan korotettu elämä selestisessä valtakunnassa.

Oi sitä kirkkauden päivää, kun kaikki tämä tapahtuu luonnostaan, koska sydämemme on puhdas. Silloin meitä ei tarvitse käskeä, koska olemme itse kokeneet, että olemme todella onnellisia vain silloin, kun palvelemme epäitsekkäästi.

Huomaammeko, kuinka tärkeä asia omavaraisuus on, kun pidämme sitä palvelemisen edellytyksenä ja kun tiedämme myös, että jumaluus on nimenomaan palvelemista? Ellemme ole omavaraisia, emme voi toteuttaa tätä sisäistä halua palvella toisia. Kuinka me voimme antaa, ellei meillä ole mitään? Emme voi antaa ruokaa nälkäisille tyhjiltä hyllyiltä. Emme voi antaa rahaa puutteenalaisille tyhjästä kukkarosta. Emotionaalista nälkää kärsivä ei voi antaa tukea eikä ymmärtämystä. Oppimaton ei voi opettaa. Ja mikä tärkeintä: hengellisesti heikot eivät voi antaa hengellistä opastusta.

Ne, joilla on, ja ne, joilla ei ole, ovat toisistaan riippuvaisia. Antaminen korottaa köyhiä ja tekee rikkaista nöyriä, ja siinä samalla molemmat pyhittyvät. Kun köyhät vapautuvat köyhyyden orjuudesta ja rajoituksista, he pystyvät vapaina kohoamaan täyteen mittaansa niin ajallisesti kuin hengellisestikin. Liiastaan antaessaan rikkaat noudattavat antamisen iankaikkista periaatetta. Kun ihmisestä on tullut ”terve” eli omavarainen, hän ryhtyy auttamaan toisia, ja tapahtumasarja toistuu.

Me olemme kaikki omavaraisia joissakin asioissa ja riippuvaisia toisissa asioissa. Siksi meidän kaikkien pitäisi pyrkiä auttamaan toisia omilla vahvuusalueillamme. Toisaalta ylpeys ei saisi estää meitä ottamasta auliisti vastaan apua muilta silloin, kun sitä todella tarvitsemme. Se eväisi heiltä mahdollisuuden saada pyhittäviä kokemuksia.

Yksi kirkon kolmesta tärkeästä tehtävästä on pyhien tekeminen täysin valmiiksi, ja se on huoltotyöohjelmankin tarkoitus. Tämä ohjelma ei ole mikään tuomiopäivän ohjelma vaan elämää varten tässä ja nyt, sillä nyt meidän on aika tehdä elämämme täydelliseksi. Pitäkäämme jatkuvasti kiinni näistä totuuksista.