Veli, minä olen sitoutunut

Kaksi nuorta veljestä seisoi eräällä pienellä jyrkästi viettävällä rantakalliolla, josta oli näköala kirkasvetiselle siniselle järvelle. Se oli suosittu uimahyppypaikka, ja veljekset olivat usein puhuneet hyppäämisestä – he olivat nähneet muidenkin tekevän niin.

Vaikka he kumpikin halusivat hypätä, kumpikaan ei halunnut hypätä ensimmäisenä. Rantakallio ei ollut kovinkaan korkea, mutta näiden kahden nuoren pojan silmissä etäisyys tuntui aina kasvavan kun he alkoivat kumartua eteenpäin – ja heti heidän rohkeutensa petti.

Lopulta toinen veljeksistä asetti toisen jalan kallion reunalle ja lähti päättäväisenä eteenpäin. Silloin hänen veljensä kuiskasi: ”Ehkä meidän pitäisi odottaa ensi kesään.”

Toinen veljeksistä oli kuitenkin jo menossa vauhdilla eteenpäin. ”Veli”, hän vastasi, ”minä olen sitoutunut!”

Hän molskahti veteen ja kohosi nopeasti pintaan huutaen voitonriemuisena. Toinen veli seurasi heti perässä. Jälkeenpäin he kumpikin nauroivat ensimmäisenä hypänneen viimeisille sanoille ennen molskahdusta veteen: ”Veli, minä olen sitoutunut.”

Sitoutuminen muistuttaa vähän veteen hyppäämistä. Joko on sitoutunut tai ei ole. Joko menee eteenpäin tai pysyy paikallaan. Ei ole mitään välimuotoa. Me kaikki kohtaamme päätöksen hetkiä, jotka muuttavat loppuelämämme. Meidän kirkon jäsenten on kysyttävä itseltämme: ”Hyppäänkö veteen vai seisonko vain reunalla? Astunko eteenpäin vai kokeilenko pelkästään varpaillani veden lämpötilaa?”

Joskus teemme syntiä tekemällä väärin. Joskus taas teemme syntiä, koska emme tee mitään. Jos olemme vain jollakin tavoin sitoutuneita evankeliumiin, se voi johtaa turhautumiseen, tyytymättömyyteen ja syyllisyyteen. Näin ei pitäisi olla meidän kohdallamme, koska me olemme liittokansaa. Me teemme liittoja Herran kanssa, kun meidät kastetaan ja kun astumme Herran huoneeseen. Miehet tekevät liittoja Herran kanssa, kun heidät asetetaan pappeuteen. Mikään ei voi olla tärkeämpää kuin Herralle antamamme sitoumuksen pitäminen. Muistakaamme Raakelin ja Lean vastaus Jaakobille Vanhassa testamentissa. Se oli yksinkertainen ja suorasukainen ja osoitti heidän sitoutumisensa: ”Tee siis nyt niin kuin Jumala on käskenyt sinun tehdä!” (1. Moos. 31:16.)

Ne, jotka ovat vain jollakin tavoin sitoutuneita, voivat odottaa vain jollakin tavoin saavansa todistuksen, ilon ja rauhan siunauksia. Taivaan ikkunat saattavat olla heille vain jollakin tavoin avoinna. Eikö olisi typerää ajatella: ”Sitoudun nyt 50-prosenttisesti, mutta kun Kristus tulee toisen kerran, sitoudun sataprosenttisesti”?

Sitoutuminen Herran kanssa tekemiimme liittoihin on tulosta kääntymyksestämme. Sitoutuminen Vapahtajaamme ja Hänen kirkkoonsa kehittää luonnettamme ja vahvistaa henkeämme niin että kun kohtaamme Kristuksen, Hän ottaa meidät syleilyynsä ja sanoo: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija.” (Matt. 25:21.)

Aikomuksen ja toiminnan välillä on ero. Ne, jotka vain aikovat sitoutua, saattavat löytää verukkeita joka käänteessä. Ne, jotka todella sitoutuvat, kohtaavat haasteensa avoimesti ja sanovat itsekseen: ”Niin, se olisi oikein hyvä syy viivytellä, mutta olen tehnyt liittoja, ja siksi teen sitä, mitä olen sitoutunut tekemään.” He tutkivat pyhiä kirjoituksia ja etsivät vilpittömästi taivaallisen Isänsä ohjausta. He ottavat vastaan kirkon tehtäviä ja tekevät niissä parhaansa. He osallistuvat heille kuuluviin kokouksiin. He huolehtivat kotiopetuksestaan tai kotikäyntiopetuksestaan.

Saksalaisessa sananlaskussa sanotaan: ”Lupaukset ovat kuin täysikuu. Ellei niitä pidä heti, ne vähentyvät päivä päivältä.” Me Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet olemme sitoutuneet kulkemaan opetuslapseuden tietä. Olemme sitoutuneet noudattamaan Vapahtajamme esimerkkiä. Kuvitelkaa, kuinka maailmaa siunataan ja kuinka se muuttuu pysyvästi, kun kaikki Herran kirkon jäsenet elävät todellisten mahdollisuuksiensa mukaisesti – kääntyneinä sielunsa sopukoita myöten ja sitoutuneina rakentamaan Jumalan valtakuntaa.

Tavallaan jokainen meistä seisoo ratkaisutilanteessa katsoen veteen. Rukoilen, että meillä on uskoa, että kuljemme eteenpäin, kohtaamme pelkomme ja epäilyksemme rohkeina ja sanomme itsellemme: ”Minä olen sitoutunut!”