Vähäisin keinoin

Luulin, että minulla meni hyvin. Olin palvellut lähetystyössä, valmistunut yliopistosta, saanut kokopäivätyön ja lopulta muuttanut omaan asuntoon. Kävin kirkossa joka sunnuntai ja toisinaan osallistuin toimintoihin. Minulla oli paljon ystäviä, naimattomia ja naimisissa olevia, ja yhtäkkiä minulla oli enemmän aikaa lukemiseen, joka oli lempipuuhani lapsena. Kaikista näistä toiminnoista huolimatta tunsin siltikin olevani eksyksissä.

Alman kirjan luvussa 37 on Alman ohjeita pojalleen Helamanille. Jakeissa 41–42 Alma kertoo Lehin perheestä ja Liahonasta. Hän selittää, että Liahona ei toiminut, kun he ”olivat velttoja ja unohtivat osoittaa uskoaan ja uutteruuttaan – – eikä heidän matkansa edistynyt; sen tähden he viipyivät erämaassa, tai eivät kulkeneet suoraa reittiä”. Näiden jakeiden lukeminen auttoi minua ymmärtämään, että en edistynyt. En osoittanut uskoani enkä ollut elämässäni uuttera missään asiassa. Olin lakannut työskentelemästä kohti tavoitetta. Odotin vain, että jotakin tapahtuisi.

Ei ollut mitään tiettyä hetkeä, jolloin olisin laatinut luettelon ja kirjoittanut muistiin kaiken, missä minun oli tarpeen muuttua. Nuo muutokset tulivat pikemminkin vähä vähältä. Ensin aloin nousta aikaisemmin ja mennä juoksulenkille tai harrastaa jotakin muuta liikuntamuotoa. Seuraavaksi aloin ottaa selvää oppilaitosten kursseista, jotka saattaisivat auttaa minua edistymään työssäni tai auttaa minua saamaan uuden työn. Löysin erään ohjelman ja käytin sitten aikaa valmistautuakseni tarvittaviin pääsykokeisiin. Pyhien kirjoitusten tutkimisesta ja rukouksesta tuli minulle tärkeämpiä ja pyrin joka päivä käyttämään aikaa siihen, että kestitsin itseäni Kristuksen sanoilla ja pyrin tuntemaan Hengen. Pyrin aivan erityisesti olemaan aktiivisemmin mukana seurakuntamme toiminnassa – silloinkin kun se merkitsi oman ajan uhraamista.

Sen jälkeen kun aloin tehdä näitä pieniä muutoksia, olen tuntenut itseni onnellisemmaksi. Tunnen, että edistyn ja että taivaallinen Isä antaa minulle uusia haasteita. Voin kohdata nuo haasteet tuntien pikemminkin toivoa kuin pelkoa tai masennusta. Olen oppinut, että kun me lakkaamme tekemästä työtä tai osoittamasta uskoamme kulkemalla johonkin suuntaan, taivaallinen Isä ei voi auttaa meitä edistymään emmekä me saavuta päämääräämme. Olen hyvin kiitollinen niistä pienistä muutoksista elämässäni, jotka ovat auttaneet minua näkemään tien edessäni.