Uskon saaria: Kertomus uutteruudesta

Uru-heimo on rakentanut näitä saaria ja elänyt niillä sukupolvien ajan. Heille totora-kaisla on välttämätön osa päivittäistä elämää. Kaislaa, jota kasvaa Titicacajärven matalikoissa, voidaan käyttää polttoaineena ruoanvalmistuksessa. Sen juuria voi syödä. Sen kuoria voidaan käyttää lääkitsemiseen. Ja tietenkin sitä käytetään miltei kaiken valmistamiseen: heidän asuntojensa, heidän perinteisten veneidensä, heidän vartiotorniensa, itse saarten ja myös heidän jätekoriensa valmistamiseen.

Urut ovat rakentaneet saaret lisäämällä kaisloja kerros kerrokselta. Mutta mitä rakennusmateriaaleihin tulee, totora-kaislat eivät ole pitkäikäisiä. Kuivana kautena aurinko kuivattaa niitä. Sadekauden kosteus kiihdyttää niiden lahoamista. Ja upoksissa olevat pohjakerrokset hajoavat vähitellen. Coilan perheen saaren jatkuva eroosio tarkoittaa sitä, että Nelsonin on lisättävä uusi kaislakerros aina 10–15 päivän välein.

”Saaren rakentaminen oli vasta alku”, hän sanoo. ”Jos lakkaan lisäämästä kaisloja, saari luhistuu vähitellen. Mutta mitä useampia kerroksia lisään, sitä lujemmaksi saari tulee ajan mittaan.”

Kaislakerroksen lisääminen ei ole monimutkaista tai vaikeaa, mutta se on työtä. Sen lykkääminen olisi helppoa.

Viivyttely kuitenkin lisää sitä riskiä, että joku perheenjäsenistä astuu heikkoon kohtaan ja päätyy kylmään veteen. Se voi olla pieni harmi aikuisille, mutta pienille lapsille, kuten Coilan perheen kaksivuotiaalle Emerson-pojalle, se saattaa olla hengenvaarallista.

Niinpä Nelson lisää kaislakerroksen tänään tietäen, että jokaisen perheenjäsenen turvallisuus huomenna riippuu siitä.

Tämä uutteruuden opetus on vaikuttanut Coilan perheen elämään.

Uutteruus on sitä, että tekee sinnikkäästi jotakin vastustuksesta huolimatta.¹ Ensimmäisen kerran Dora oppi, kuinka tärkeää – ja kuinka vaikeaa – uutteruus voi olla, kun hän oli mennyt kasteelle vuonna 1998.

Kun Dora oli 17-vuotias, hänet ja hänen nuorempi sisarensa Alicia kastettiin. Se vaikutti osaltaan kirkon kasvuun Urusaarilla. Suunnilleen kuukauden päästä tyttöjen isä kuitenkin kielsi heitä olemasta missään tekemisissä kirkon kanssa.

Silloin tytöille tapahtui jotakin outoa. He eivät yhtäkkiä enää olleetkaan niin miellyttävää seuraa vaan kiistelivät herkemmin. Heidän isänsä käsitti, että sinä aikana, jolloin he olivat osallistuneet kirkon toimintoihin, he olivat muuttuneet parempaan suuntaan.

”Se muutti hänen mielensä”, Dora kertoo. ”Hän alkoi herättää meidät varhain varmistaakseen, että ehtisimme kirkkoon ajoissa.”

Dora katsoo, että se muutos, jonka evankeliumi sai aikaan heidän elämässään, on ollut niiden pienten asioiden ansiota, joita hän ja Alicia ovat tehneet säännöllisesti, kuten maksaneet kymmenykset, rukoilleet, tutkineet pyhiä kirjoituksia, pyhittäneet lepopäivän ja uudistaneet liittonsa viikoittain nauttimalla sakramentin.

Kun Doran isä itse näki niitä muutoksia, joita tulee uskosta ja uutteruudesta², hän liittyi kirkkoon muun perheen kanssa.

Herran liittokansalta vaaditaan, että he tekevät sinnikkäästi sitä, mikä on oikein – vastustuksesta huolimatta. Herra kuitenkin lupaa suuria siunauksia niille, jotka rukoilevat uutterasti³, pitävät käskyt⁴, ottavat varteen ilmoitukset⁵, tutkivat pyhiä kirjoituksia⁶ ja tekevät Hänen työtään⁷.

Niiden kokemusten pohjalta, joita Coilat ovat saaneet ylläpitäessään uskon saartaan niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin, he ovat huomanneet uutteruuden palkintojen olevan todellisia. ”Joskus me tukehdumme päivittäisiin rutiineihin, jotka liittyvät työhön, ruoanlaittoon ja muuhun sellaiseen”, Nelson sanoo. ”Kun unohdamme Jumalan, asiat mutkistuvat. Ongelmia on enemmän, ja asiat alkavat luhistua.”

Nelson hiljenee ja viittoo sinä aamuna laittamaansa uuteen kaislakerrokseen. ”Jos olemme johdonmukaisia”, hän sanoo, ”jos rukoilemme, tutkimme, paastoamme ja pidämme perheillan säännöllisesti, meistä tulee vahvempia.”