Vastaus jakeessa kahdeksan

Kello oli yksitoista illalla, ja olin omassa huoneessani vietettyäni illan muutamien lukiokavereiden kanssa. Tiesin, etten ollut sinä iltana tehnyt mitään parhaita valintoja. ”Mutten ollut tehnyt niitä huonoimpiakaan”, järkeilin.

Turhautuneena otin esiin kotitehtäväni. Olin niin väsynyt, että halusin vain saada sen tehdyksi ja mennä nukkumaan. ”Minun pitäisi vielä lukea pyhiä kirjoituksia. Mutta taidan jättää ne tältä illalta väliin”, ajattelin.

Aloin miettiä kaikkea, mitä minun odotettiin tekevän. Lukea pyhiä kirjoituksiani, osallistua aamuseminaariin, käydä kirkossa ja toimintailloissa, saada hyviä arvosanoja, olla mukana harrastustoiminnoissa, tehdä osa-aikaista työtä… Luettelo vain jatkui.

Tunsin erittäin paljon paineita jokaisella elämäni alueella, varsinkin kun olin ainoa myöhempien aikojen pyhiin kuuluva tyttö lukiossani. Muistutin itseäni yhä uudestaan siitä, että saattaisin olla ainoa naispuolinen myöhempien aikojen pyhiin kuuluva, jonka ikätoverini koskaan tapaisivat, joten minun oli oltava hyvä esimerkki. Silti tiesin, että olin alkanut lipsua.

”Voisinpa olla huoleton, kuten ystäväni”, ajattelin. Toivoin myös, ettei minusta tuntuisi niin kauhealta, kun menin bileisiin tai sanoin ruman sanan, mutta niin minusta vain tuntui. Kun valitsin sellaista, minkä tiesin olevan väärin, se sai minut kirjaimellisesti voimaan pahoin. Jostakin syystä tein kuitenkin edelleenkin niitä asioita.

Oli miltei keskiyö, kun sain tehtyä kotitehtäväni. Viiden tunnin kuluttua herätyskelloni piippaisi. Heräisin, raahautuisin seminaariin ja yrittäisin selviytyä taas yhdestä lukiopäivästä.

Silloin mieleeni tuli ajatus. Ei minun tarvinnut noudattaa kaikkia sääntöjä. Voisin lakata käymästä kirkossa, seminaarissa ja toimintailloissa, jos niin halusin. Vaikka meidän perhe käykin kirkossa, ei se tarkoita sitä, että minun pitäisi.

Ajatus oli hyvin vapauttava. Kömmin sänkyyn ja olin jo miltei unessa, kun tunsin voimakkaan kehotuksen lukea pyhiä kirjoituksia. ”Ei”, ajattelin. ”Riittää tältä päivältä.”

Tunsin kehotuksen jälleen. Tällä kertaa ajattelin: ”Ehkä vielä viimeisen kerran.”

Sinä vuonna olimme seminaarissa opiskelleet Uutta testamenttia. Otin kirjan auki siitä, missä kirjanmerkkini oli: Jaakobin kirjeen luku 1. Tämä luku oli se, jonka Joseph Smith oli lukenut ja joka oli innoittanut häntä menemään pyhään lehtoon ja vuodattamaan sydämensä taivaalliselle Isälle. ”Mitä kohtalon ivaa”, ajattelin. Aloin lukea.

Jae 5 oli minulle tuttu: ”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta…” Mutta nimenomaan jae 8 avasi silmäni sinä iltana. Siinä sanotaan: ”Kahtaalle horjuva ihminen, epävakaa kaikessa mitä tekee.” Jähmetyin. Sitten luin jakeen uudelleen.

Minä olin kahtaalle horjuva ihminen. Väitin olevani myöhempien aikojen pyhä, mutta tekoni olivat alkaneet kertoa muuta. Ja jos jatkaisin samalla tavoin, niin valitsinpa minkä tien tahansa, olisin epävakaa ja epävarma ja siten hyvin onneton.

Minun täytyi tietää, oliko evankeliumi totta. Minun täytyi tietää, kannattiko minun herätä joka aamu viideltä tutkimaan evankeliumia. Minun täytyi tietää, että yritin elää elämäni parhaan kykyni mukaan – vaikka minua ajoittain pilkattaisiinkin – koska se todella toisi minulle suurinta onnea ja iloa.

Kello oli jo miltei yksi aamuyöllä, mutta minä polvistuin vuoteeni viereen ja vuodatin sydämeni taivaalliselle Isälleni. Pyysin, että Hän auttaisi minua tietämään, mikä oli oikein, tietämään, mitä tietä kulkea, ja ohjaisi minua kädestä ja poistaisi tuntemani hämmennyksen.

Yksinkertaisesti, selkeästi ja rauhallisesti mieleeni tuli ajatus: ”Sinä tiedät jo.” Ja niin tiesinkin.

Nousin polviltani, sammutin valoni ja kävin nukkumaan. Neljän tunnin kuluttua herätyskelloni soi. Uneliaana sammutin sen. Minuutin kuluttua olin valmistautumassa uuteen päivään, johon kuului aamuseminaari.

Tästä ihanasta keskiyön kokemuksesta on kulunut vuosia. Todistukseni jatkaa yhä kasvamistaan. Joinakin hetkinä se on vahvempi kuin toisina hetkinä. Ero on siinä, että nyt minä tiedän, enkä ole koskaan katsonut taakseni.