Julkaistaan vain sähköisenä
Pääsin viimeinkin temppeliin
Pienellä Karibianmeren saarella asuminen sai temppelissä käymisen tuntumaan mahdottomalta.
Kirjoittaja asuu Barbadoksella.
Muutama vuosi sitten en ollut kuullutkaan temppeleistä. Löydettyäni kirkon melkein kolme vuotta sitten temppelit tuntuivat kuin lähetyssaarnaajien mielikuvituksen tuotteilta. Pienellä Karibianmeren saarellani Barbadoksella ajatus temppelistä maan päällä tuntui taianomaiselta sadulta, joka oli liian hyvä ollakseen totta. Jos temppelit olivat niin upeita, miksi sitten Barbadoksella ei ollut sellaista?
Vuosi kirkkoon liittymiseni jälkeen opin vihdoin ymmärtämään paremmin, mikä tehtävä temppeleillä on meidän elämässämme taivaallisen Isän tosi kirkon jäseninä. Tunsin valtavan suurta halua mennä temppeliin, joka oli pientä saartani lähimpänä – Santo Domingon temppeliin Dominikaanisessa tasavallassa.
Vastoinkäymisiä ja valmistautumista
Lentolippu Dominikaaniseen tasavaltaan maksoi paljon enemmän kuin ne muutamat dollarit, jotka minulla oli pankkitililläni. Vastoinkäyminen toisensa jälkeen tuntui vievän minua yhä kauemmaksi mahdottomalta tuntuneesta tavoitteesta päästä temppeliin. Mutta päätin aina pitää mielessä nämä presidentti Thomas S. Monsonin (1927–2018) sanat: ”Pitäkää temppeli aina näköpiirissänne. Älkää tehkö mitään, mikä estää teitä astumasta sen ovista ja pääsemästä osallisiksi siellä olevista pyhistä ja iankaikkisista siunauksista.” (”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, Liahona, toukokuu 2011, s. 93.)
Yksi tämän elämän suurimmista iloista on temppelin tuoma ilo. Se, että kuulin lähetyssaarnaajien puhuvan siitä ilosta ja valtavasta rauhantunteesta, joka täytti heidät aina kun he kävivät temppelissä, sai minut aina vähän kateelliseksi. Vaikka pysyinkin sitoutuneena tekemilleni liitoille, en ollut yhtä onnekas kuin he olivat, koska en voinut kävellä tai ajaa lähimpään temppeliin. Koska Dominikaanisessa tasavallassa sijaitseva temppeli oli kaukana, alkoi tuntua siltä, etten koskaan pystyisi saamaan siunauksia, jotka minua siellä odottivat.
Juuri kun olin luopunut kaikesta toivosta päästä koskaan temppeliin, Barbadoksella sijaitsevan Bridgetownin lähetyskentän nuorten naimattomien aikuisten matka Dominikaaniseen tasavaltaan teki temppelihaaveistani totta. Avaimena oli valmistautuminen. Temppeliin meneminen ei ole millään tavalla pieni tai merkityksetön hanke, joten vuoden alussa aloin kaikin voimin pyrkiä lisäämään hengellisyyttäni. Suhtauduin sakramenttiin vakavammin, aloin olla tarkkaavaisempi sakramenttikokouksessa, todistin aina kun sain tilaisuuden, en antanut teknisten laitteiden häiritä minua ja päätin pyhittää aikani kirkossa siihen, että löytäisin lisää tapoja tuntea paremmin Hengen läsnäolon.
Viimein…
Se, että olemme hengellisesti valmistautuneita ja kelvollisia ennen kuin astumme temppeliin, varmistaa sen, että saamme ne siunaukset, jotka taivaallisella Isällä on varattuna meitä varten. Kuukausia kestäneiden vaikeuksien, koettelemusten ja jopa rakkaan isoäitini kuoleman jälkeen mitkään sanat eivät voi kunnolla kuvata sitä, miltä minusta tuntui, kun otin nuo ensimmäiset askeleet temppelialueella Dominikaanisessa tasavallassa. Kun seisoin siellä kyyneleet silmissäni, tunsin Hengen voimallisemmin kuin koskaan aiemmin.
Kun kävin tuon matkan aikana temppelissä monta kertaa, minulla oli aina tapana ottaa Mormonin kirjasta esiin eräs tietty pyhien kirjoitusten kohta. Se oli kohta, jonka olin usein lukenut isoäidilleni ennen hänen kuolemaansa, vaikka hän ei ollutkaan kirkon jäsen. Se on jae 1. Nefi 3:7, ja siinä sanotaan: ”Ja tapahtui, että minä, Nefi, sanoin isälleni: Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt, sillä minä tiedän, ettei Herra anna ihmislapsille mitään käskyjä valmistamatta heille keinoa toteuttaa sitä, mitä hän käskee heidän tehdä.”
Tiedän aivan varmasti, että taivaallinen Isä valmisti minulle tietä päästäkseni temppeliin ja että Hänen jumalallisen johdatuksensa ansiosta pääsin lopulta sinne. Vaikka polullamme on vastustusta ja kompastuskiviä, taivaallinen Isä valmistaa meille tien, jota kulkea eteenpäin, vaikka polkumme näyttäisikin pimeältä. Temppeli on todellakin pyhä paikka, jossa voimme tuntea taivaallisen Isän rakkauden meitä kohtaan tässä maailmassa.