Kuva

boy running

Yhtenä iltana olin kävelemässä kotiin. Olin vain muutaman korttelin päässä sieltä, missä olin tavannut ystäviäni aiemmin, mutta nyt oli aivan pimeä. Saatoin tuskin nähdä, minne olin menossa.

Huomasin, että minua seurasi kolme nuorukaista. Aloin kävellä nopeammin saadakseni välillemme etäisyyttä, mutta he seurasivat minua edelleen. Tunsin sisälläni levottomuutta. Sitten mieleeni tuli selkeä ajatus: juokse! Aloin juosta ylös kukkulaa. Kukkula oli todella jyrkkä, mutta tunsin voimaa, joka ei ollut minun. Se tuli jostakin muualta.

Nyt ne nuorukaisetkin juoksivat ja saivat välimatkaa kiinni. En ollut varma, mitä tehdä seuraavaksi. Jälleen mieleeni tuli selkeä ajatus, että minun piti juosta alas kapealle kujalle. Kun tein niin, näin suureksi yllätyksekseni poliisin. Koska olin uupunut juostuani kaikki nuo korttelit ja lähes läkähtymäisilläni, pyysin häneltä apua. Kun nuorukaiset näkivät minun puhuvan poliisin kanssa, he lakkasivat ajamasta minua takaa ja kävelivät viimein pois. Varmistaakseen, että olin turvassa, poliisi saattoi minut kotiin.

Sinä iltana ajattelin yhä uudelleen saamiani kehotuksia. Tunsin rauhaa tietäessäni, että taivaallinen Isä oli auttanut minua. Pidin rukouksen kiittäen Häntä Hänen johdatuksestaan. Tiedän, että jos noudatamme Hengen ääntä, me olemme turvassa.

Kuva

girl waking up

Äiti herättää minut yleensä sunnuntaisin, jotta voisin valmistautua lähtemään kirkkoon ja jotta ehtisin sinne ennen kokousten alkua. Mutta yhtenä sunnuntaina äiti ei herättänyt minua. Heräsin itsekseni ja panin merkille, etten kuullut perheeni kirkkoon valmistautumisen tavallisia ääniä. Katsoin hermostuneena kelloa ja tajusin, että olin puoli tuntia myöhässä kirkosta. Olin jäänyt vaille sakramenttia. Luultavasti myöhästyisin pyhäkoulustakin.

Tunsin itseni hämmentyneeksi ja hylätyksi. Miksei äiti ollut herättänyt minua tänä aamuna? Hän herättää minut aina. Mutta sitten tajusin: Ei ollut äidin vastuulla herättää minua, jotta ehtisin kirkkoon ajoissa – vastuu oli minun. Minä olin tehnyt omat liittoni taivaallisen Isän kanssa, ja oli minun vastuullani pitää ne.

Myöhemmin samana päivänä äiti huomautti siitä, ettei hän ollut herättänyt minua kirkkoon. Hän sanoi, ettei hän herättäisi minua enää. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi ponnistella itse ja saada omakohtainen todistus.

Sen viikon aikana huomasin miettiväni sitä, kuinka en voisi elää vanhempieni todistusten varassa ikuisesti ja kuinka minun pitäisi yrittää lujemmin vahvistaa omaa todistustani. Sen jälkeen olen tehnyt lujasti töitä herätäkseni varhain joka sunnuntai, jotta ehdin ajoissa kirkkoon nauttimaan sakramentin. Opettelen olemaan hengellisesti omavarainen.

Kuva

boy kicking womans heel

Seisoin kassajonossa äidin kanssa maksamassa ruokaostoksiamme. Kassalla oli ruuhkaa, joten äidin oli kumarruttava edessämme olevan pienen pojan yli voidakseen maksaa ostoksemme. Pieni poika alkoi potkia äitiä. Kun poika potkaisi äitiä uudelleen, äiti perääntyi ja pyysi: ”Voitko lakata potkimasta?”

Pojan äiti kääntyi ja sanoi äidille, että oli äidin vika, että tämä joutui potkituksi. Nainen sanoi meille kaikenlaista loukkaavaa. Aloin tuijottaa häntä, kun hän kääntyi ympäri ja oli epäystävällinen kassanhoitajallekin! Pysyin rauhallisena, mutta sisimmässäni olin vihainen. Se vaivasi minua. Tiesin, ettei se, mitä oli tapahtunut, ollut äidin vika eikä minun, mutta silti tunsin tulleeni loukatuksi.

Kun tulimme kotiin, menin huoneeseeni ja otin esiin pyhät kirjoitukset. Luettuani hetken ajan tunsin tarvetta rukoilla. En todellakaan ollut sillä tuulella, mutta polvistuin ja aloin rukoilla. Lopulta huomasin rukoilevani sen naisen puolesta, joka oli kohdellut meitä niin huonosti. En ole koskaan tuntenut sellaista rauhan tunnetta, joka valtasi minut kokonaan. Sydämessäni ei enää ollut tilaa olla hänelle vihainen. Tunsin rakkautta.