”Auttakaamme perhettämme vaeltamaan valossa ja totuudessa”, Liahona, huhtikuu 2024.
Auttakaamme perhettämme vaeltamaan valossa ja totuudessa
Autammeko me perhettämme kohtaamaan taivaallisen Isän ja Vapahtajan ja vaeltamaan jatkuvasti Heitä kohti?
Kuvitus Casey Nelson
Vaimoni Nuria ja minä saimme todistuksen Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista kuunneltuamme lähetyssaarnaajia kolmen kuukauden ajan. Meidät kastettiin vuonna 1982. Meillä ei ollut siihen aikaan lapsia, mutta opimme, miten tärkeää on saada lapsia ja opettaa heille evankeliumia.
Herra käski Aadamia opettamaan lapsilleen, ”että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus, tai he eivät voi mitenkään periä Jumalan valtakuntaa. – –
Sen tähden minä annan sinulle käskyn opettaa näitä asioita avoimesti lapsillesi ja sanoa:
teidän täytyy syntyä uudesti taivaan valtakuntaan vedestä ja Hengestä ja tulla puhdistetuiksi verellä, nimittäin Ainosyntyiseni verellä, niin että teidät voitaisiin pyhittää kaikesta synnistä ja te saisitte nauttia iankaikkisen elämän sanoista tässä maailmassa ja iankaikkisesta elämästä tulevassa maailmassa – –.
Ja nyt, katso, minä sanon sinulle: Tämä on pelastussuunnitelma kaikille ihmisille.” (Moos. 6:57–59, 62.)
Nuria ja minä olemme kasvattaneet viisi lasta, ja meitä on siunattu 14 lastenlapsella. Olemme tulleet tietämään, että tämä nykyajan profeettojen, näkijöiden ja ilmoituksensaajien opetus on totta: ”Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset.”1
Luokaa Kristus-keskeinen koti ja perhe
Asuessamme Puerto Ricossa Nuria ja minä olimme monin tavoin pioneereja kirkossa. Kaikki oli meille uutta. Huomasimme varhain, että koti-illat olisivat tärkeitä kasvattaessamme kolmea tytärtämme ja kahta poikaamme.
Toisinaan mietimme, oliko niillä paljonkaan vaikutusta. Muistan, että yhdellä pojistamme oli yleensä pää sohvalla ja jalat kohti kattoa. Katsoimme häntä ja ihmettelimme: ”Oppiiko hän mitään?”
Silloinkin kun näyttää siltä, etteivät lapsemme ole tarkkaavaisia, emme koskaan tiedä, milloin he itse asiassa kuuntelevat ja oppivat. Siksi evankeliumista puhuminen johdonmukaisesti on todella välttämätöntä.
Vuosia sitten kävimme perheenä tivolissa. Nautimme laitteista, kunnes tuli pimeä. Kun olimme menossa autolle lähteäksemme kotiin, panin käteni taskuuni ja tajusin, että auton, kodin ja toimistoni avaimet olivat hävinneet!
Tivoli oli täynnä ihmisiä, mutta löysimme hiljaisen paikan (niin hiljaisen kuin nyt vilkkaalla tivolialueella voi löytää) ja seisoimme yhdessä rukoilemassa, että avaimet löytyisivät. Sitten kävelimme tivolin läpi etsien puuttuvia avaimia.
Kulkiessamme näimme poliisin. Ajattelimme, että ehkä joku oli löytänyt meidän avaimemme ja antanut ne hänelle. Menimme poliisin luo ja kysyimme: ”Olemme hukanneet avaimemme. Sattuuko teillä olemaan ne?”
Hän kysyi, olemmeko me Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniä. Hieman hämmentyneenä tuosta kysymyksestä vastasin: ”Kyllä.”
Sitten poliisi pyysi minua kuvailemaan avaimia. Tein niin, ja hän kertoi minulle, että hänellä oli ne.
”Miksi kysyitte, olemmeko me kirkon jäseniä?” kysyin, kun hän ojensi minulle avaimet.
”Koska avainnipussanne on öljypullo”, hän sanoi. ”Isälläni on juuri tuollainen. Hän on kirkkonne jäsen.”
Tämänkaltaiset kokemukset ovat siunanneet perhettämme niin, että olemme luottaneet taivaalliseen Isään ja tienneet, että Vapahtaja on kanssamme ja auttaa meitä.
Kristus-keskeisen kodin ja perheen luominen edellyttää vanhempia, jotka ovat vakavissaan sitoutuneet siihen, mitä presidentti Russell M. Nelson on nimittänyt ”vanhurskaaksi, määrätietoiseksi vanhemmuudeksi”2. Lapsemme voivat oppia tietämään, kuinka merkityksellinen Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on meille, kun pyrimme parhaamme mukaan elämään sen mukaan ”kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:9).
Se on kaiken vaivan arvoista
Kun vanhin tyttäremme aloitti seminaarin, Nuria vei hänet sinne varhain aamulla. Se merkitsi sitä, että minä huolehdin muista lapsista. Autoin heitä saamaan itsensä valmiiksi, söimme aamiaisen ja sitten vein heidät kouluun.
Jonkin ajan kuluttua ajattelin: ”Seminaari ei toimi! Perheemme on hajallaan. Emme ole kaikki yhdessä aamiaisella.”
Ajattelin näin, kunnes eräänä iltana näin tyttäreni tutkivan pyhiä kirjoituksia itsekseen. Olin niin onnellinen ja kiitollinen, että aloin uskoa seminaariin! Jonkin ajan kuluttua Nuria kutsuttiin opettamaan aamuseminaaria. Kun hän aloitti oikeustieteen opinnot, sain hänen tehtävänsä ja opetin seminaaria kuusi vuotta. Toisinaan se oli uhraus, mutta minulla oli siunaus opettaa kaikkia lapsiamme seminaarissa.
Elämä voi toisinaan olla kaoottista, mutta se, että autamme perhettämme vaeltamaan valossa ja totuudessa, on ponnistelujen – parhaimpien ponnistelujemme – arvoista. Osoittakaamme perheellemme kaikessa, mitä teemme, että evankeliumi on enemmän kuin vain sanoja. Se on sitä, mitä me elämme joka päivä. Ette koskaan tiedä, kuinka ponnistelunne siunaavat perhettänne tulevina vuosina.
Meidän ei tarvitse olla täydellisiä
Nuria ja minä olemme yrittäneet parhaamme mukaan opettaa perhettämme, kuten Lehi opetti lapsiaan, ”heräämään” ja ”pukeutumaan vanhurskauden varusteisiin” (ks. 2. Nefi 1:23), mutta me emme todellakaan ole aina olleet siinä täydellisiä. Olemme tehneet matkan varrella virheitä.
Arvostan näitä seitsemänkymmenen koorumin jäsenen, vanhin James R. Rasbandin sanoja: ”Kuten kuka tahansa isä tai äiti voi todistaa, virheisiimme liittyvä tuska ei ole pelkästään pelkoa omasta rangaistuksestamme vaan pelkoa siitä, että olemme ehkä rajoittaneet lastemme iloa tai jollakin tavoin estäneet heitä näkemästä ja ymmärtämästä totuutta. Vapahtajan sovitusuhrin loistava lupaus on se, että mitä tulee virheisiimme vanhempina, Hän on pitävä lapsiamme syyttöminä ja lupaa parantaa heidät. Ja silloinkin kun he ovat tehneet syntiä valoa vastaan – kuten me kaikki teemme – Hänen armon käsivartensa on ojennettuna, ja Hän lunastaa heidät, jos he vain katsovat Häneen ja elävät.”3
Ohjatkaa heitä kohti Kristusta
Nuoret ja nuoret aikuiset – naimattomat ja naimisissa olevat – kohtaavat monia kysymyksiä. He saattavat tarkastella kirkon historiaa tai oppia ja heillä voi olla kysymyksiä tai epäilyksiä. Kirkolla on monia luotettavia lähteitä, jotka auttavat heitä löytämään vastauksia, kuten opetusohjelma Tule ja seuraa minua, kirkon lehdet, kirjasarja Saints ja kirjanen Nuorten voimaksi – opas valintojen tekemiseen. Ennen kaikkea heillä on pyhät kirjoitukset sekä nykyajan profeettojen ja apostolien sanat, jotka lisäävät heidän uskoaan Jeesukseen Kristukseen.
Jos ajattelette evankeliumia puuna, niin lehdet ja oksat voisivat kuvata kirkon historiaa tai menettelytapoja. Vaikka ne ovat tärkeitä, ne eivät anna puulle elämää. Juuret kuitenkin ankkuroivat puun maaperään, pitävät sen suorassa ja vakaana ja imevät vettä, mineraaleja ja ravinteita vahvistaakseen ja ravitakseen koko puuta. Taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus ovat evankeliumipuun juuret. Ilman Heitä mikään ei pysy pystyssä tai kukoista.
Vanhempina, isovanhempina tai sukulaisina meidän tulee aina auttaa muita turvautumaan kaiken totuuden lähteeseen. Opetammeko me perhettämme kohtaamaan taivaallisen Isän ja Vapahtajan ja vaeltamaan jatkuvasti Heitä kohti?
Ei suurempaa iloa
Apostoli Johannes julisti: ”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa” (3. Joh. 1:4). Parhaista ponnisteluistamme huolimatta jotkut perheenjäsenet saattavat kuitenkin päättää jättää evankeliumin joksikin aikaa. Olemme kokeneet tämän omassa perheessämme. Olemme saaneet lohtua tästä kahdentoista apostolin koorumin jäsenen, vanhin David A. Bednarin sanomasta:
”Vanhemmat, jotka kunnioittavat evankeliumin liittoja, noudattavat Herran käskyjä ja palvelevat uskollisesti, voivat vaikuttaa harhateille joutuneiden poikiensa ja tyttäriensä pelastukseen. – –
He voivat vaatia omakseen lupauksia jumalallisesta ohjauksesta ja voimasta Pyhän Hengen innoituksen ja pappeuden etuoikeuksien kautta, kun he pyrkivät auttamaan perheenjäseniä saamaan pelastuksen ja korotuksen siunaukset.”4
Nuria ja minä olemme saaneet suurta iloa lapsistamme ja lastenlapsistamme. Toivomme, että he muistavat sanat, joita he olivat usein kuulleet vanhempiensa ja isovanhempiensa ”puhuvan iankaikkisesta elämästä ja pyhien ilosta” (En. 1:3).
Se, että autamme perhettämme vaeltamaan valossa ja totuudessa, ei ole aina helppoa, mutta todistan, ettei ole suurempaa iloa kuin nähdä heidän vaeltavan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin valossa ja totuudessa.