Julkaistaan vain sähköisenä

Olin tehnyt kaiken voitavani vanhempana. Kuinka lapseni voivat silti jättää kirkon?

Rachel Hokanson

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

Kun jotkut lapsistani jättivät kirkon, mietin, miksi en kokenut luvattuja siunauksia kaikista niistä evankeliumin toiminnoista, joita olimme tehneet yhdessä perheenä vuosien varrella. Kolme yleiskonferenssipuhetta auttoivat minua kulkemaan eteenpäin uskon turvin.

Kuva

Perhe nauraa yhdessä

Kun minusta tuli äiti, tunsin vakavaa vastuuta tukea lapsiani liittopolulla ja huolehtia siitä, että he noudattivat taivaallisen Isän suunnitelmaa.

Teinivuosistani alkaen olin pannut merkille vanhemmille annettuja neuvoja lähes jokaisessa yleiskonferenssissa, myös seuraavat:

Presidentti Ezra Taft Benson (1899–1994) kertoi meille, että jos alkaisimme tutkia vakavasti Mormonin kirjaa, me saisimme ”enemmän voimaa vastustaa kiusauksia – –, voimaa välttää petosta [ja] voimaa pysyä kaidalla ja kapealla polulla”¹. Niinpä tiesin, että perheeni lukisi Mormonin kirjaa yhdessä joka päivä.
Perhejulistuksessa opetetaan, että ”vanhemmilla on pyhä velvollisuus kasvattaa lapsensa rakkaudessa ja vanhurskaudessa, – – opettaa heitä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan [ja] noudattamaan Jumalan käskyjä. – – Aviomiehiä ja vaimoja – äitejä ja isiä – pidetään Jumalan edessä tilivelvollisina näiden velvollisuuksien täyttämisestä.”²
Presidentti M. Russell Ballard (1928–2023) muistutti meille, että suojellaksemme, varjellaksemme ja vahvistaaksemme ”kotiamme ja perhettämme maailmassa, joka vetää niin lujaa vastakkaiseen suuntaan”, meidän oli ”[pidettävä] säännöllisesti perherukous päivittäin ja perheilta viikoittain – –, [opetettava kodissamme] evankeliumia ja perusarvoja [sekä luotava] merkityksellisiä perhesiteitä, jotka antavat [lapsillemme] voimakkaamman identiteetin kuin he voivat löytää vertaisryhmästään tai koulusta tai mistään muusta paikasta”³.

Kun olin nuori äiti, tulkitsin kaiken tämän opetuksen tarkoittavan, että minun vastuullani oli pelastaa lapseni. Minusta tuntui, että jos tekisin kaiken tämän perheeni kanssa, niin lapseni rokotettaisiin kiusauksia ja heidän todistukseensa kohdistuvia uhkia vastaan.

Mutta muutaman viime vuoden aikana, kun lapseni ovat kohdanneet yhä suurempia uhkia todistukselleen ja jotkut ovat lakanneet käymästä kirkossa, olen tuntenut itseni petetyksi. Mietin, miksi emme tuntuneet kokevan presidentti Bensonin lupausta siitä, että lapsiani varjeltaisiin voimalla vastustaa kiusauksia ja petosta sekä pysyä kaidalla ja kapealla tiellä.

Odotin huhtikuun 2022 yleiskonferenssia raskain sydämin. Yksi lapsista oli juuri ilmoittanut minulle, että hänellä oli vaikeuksia todistuksensa kanssa. Aloin katsoa yleiskonferenssia pyytäen vastausta samaan kysymykseen, jota seitsemänkymmenen koorumin jäsen, vanhin Adrián Ochoa myöhemmin käsitteli lauantain iltapäiväpuheessaan ”Toimiiko suunnitelma?”⁴ Pelkäsin mielessäni, ettei niin ollut.

Rukoilin, että tietäisin, mitä voisin tehdä auttaakseni lapsiani haluamaan palata kirkkoon. Mieluiten heti. Vastauksia tuli yleiskonferenssin aikana. Mutta saamani vastaukset eivät olleet sitä, mitä odotin.

Kolme opetusta auttoivat minua muuttamaan sydämeni.

Opetus 1: En voi ansaita lasteni tietä taivaaseen.

Sunnuntaiaamuna vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista sanoi:

”Jotkut käsittävät virheellisesti Jumalan lupausten tarkoittavan sitä, että kuuliaisuus Häntä kohtaan johtaa tiettyihin tuloksiin kiinteän aikataulun mukaan. He saattavat ajatella: ’Jos palvelen uutterasti kokoaikaisessa lähetystyössä, Jumala siunaa minua onnellisella avioliitolla ja lapsilla’ tai ’Ellen tee koulutyötä lepopäivänä, Jumala siunaa minua hyvillä arvosanoilla’ tai ’Jos maksan kymmenykset, Jumala siunaa minua haluamallani työpaikalla’. Ellei elämä suju juuri näin tai odotetun aikataulun mukaan, he saattavat tuntea itsensä Jumalan pettämiksi. Mutta Jumalan talousjärjestelmässä asiat eivät ole niin mekaanisia. Meidän ei pidä ajatella Jumalan suunnitelmaa kosmisena myyntiautomaattina, jossa 1) valitsemme halutun siunauksen, 2) teemme vaaditun määrän hyviä tekoja ja 3) tilaus toimitetaan viipymättä.

Jumala todellakin kunnioittaa liittojaan ja meille kullekin antamiaan lupauksia. Meidän ei tarvitse kantaa siitä huolta [ks. OL 82:10]. Jeesuksen Kristuksen sovittava voima – Hänen, joka laskeutui kaiken alapuolelle ja sitten nousi korkeuteen [ks. OL 88:6] ja jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä [ks. Matt. 28:18] – takaa, että Jumala voi täyttää ja täyttääkin lupauksensa. On välttämätöntä, että me kunnioitamme ja noudatamme Hänen lakejaan, mutta ei kaikkia siunauksia, jotka perustuvat kuuliaisuuteen lakia kohtaan [ks. OL 130:20–21], ole muovattu, suunniteltu ja ajoitettu meidän odotustemme mukaan. Me teemme parhaamme, mutta meidän täytyy jättää sekä ajallisten että hengellisten siunausten hallinta Hänelle.”⁵

Olen varma, että olin kuullut samanlaisia opetuksia aiemmin, mutta tällä kertaa ne iskivät syvälle sydämeeni. Tällä kertaa olin valmis kuulemaan ne, ja minun oli tarpeen kuulla ne.

Mieleeni muistui myös aiempi yleiskonferenssipuhe presidentti Dieter F. Uchtdorfilta, joka oli silloin toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa:

”Me emme pysty ansaitsemaan pääsyämme taivaaseen. Esteenä ovat oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joita me emme pysty voittamaan omin voimin.

Mutta kaikkea ei ole menetetty.

Jumalan armo on meidän suuri ja ikuinen toivomme. – –

Pelastusta ei voi ostaa kuuliaisuuden valuutalla. Se ostetaan Jumalan Pojan verellä [ks. Ap. t. 20:28].”⁶

Tiesin sen. Tiesin, etten voisi ansaita omaa tietäni taivaaseen. Mutta jostakin syystä luulin, että minun kuuliaisuuteni voisi ansaita lasteni tien taivaaseen. Mitä enemmän tutkin vanhin Christoffersonin ja muiden puheita, sitä paremmin ymmärsin, että Saatanan valhe oli huijannut minua ajattelemaan, etteivät lapseni tarvinneet Vapahtajaa niin kauan kuin olin ”täydellinen äiti”. Kun tutkin ja pohdin noita puheita, Henki auttoi minua niin että aloin ymmärtää, että kaikki työ lasteni suojelemiseksi kiusauksilta ja petoksilta sekä heidän todistuksensa tukemiseksi on välttämätöntä, mutta se ei takaa sitä, että lapseni pysyvät liittopolulla.

Tahdonvapaus on ratkaisevan tärkeä osa taivaallisen Isän suunnitelmaa. Meille kaikille annetaan lahja valita itse, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että lapsemme saattavat päättää kääntyä pois siitä, mitä heille on opetettu. Siitä huolimatta Herra auttaa aina eksyksissä olevia lapsiaan rakkaudessa, ja me maalliset vanhemmat voimme tehdä samoin.

Lokakuun 2018 yleiskonferenssissa vanhin Dale G. Renlund opetti:

”Vaikka Jumala haluaa meidän olevan liittopolulla, Hän arvostaa meitä niin että antaa meidän valita.

Tosiaankin, Jumala haluaa, odottaa ja määrää, että Hänen lapsistaan jokainen valitsee omasta puolestaan. Hän ei pakota meitä. Tahdonvapauden ansiosta Jumala sallii lastensa ’[toimia] omasta puolestaan eikä [olla] toiminnan kohteita’ [2. Nefi 2:26].”

Saan suurta lohtua siitä, mitä vanhin Renlund sanoi seuraavaksi:

”Riippumatta siitä, kuinka pitkään olemme olleet pois polulta tai kuinka kauaksi olemme harhailleet, niin sinä hetkenä, jolloin päätämme muuttua, Jumala auttaa meitä palaamaan [ks. Alma 34:31]. Kun teemme vilpittömän parannuksen ja ponnistelemme eteenpäin lujina Kristuksessa, niin Jumalan näkökulmasta katsottuna ollessamme jälleen polulla on aivan kuin emme olisi koskaan olleetkaan poissa siltä. Vapahtaja maksaa meidän syntimme ja vapauttaa meidät meitä uhkaavalta onnellisuuden ja siunausten vähenemiseltä.”⁷

Tiedän, että me kaikki tarvitsemme Vapahtajaa. Tämä totuus tuo minulle syvää huojennusta. Vaikka vastuuni onkin edelleen opettaa lapsiani ja tukea heitä liittopolulla, minun tehtävänäni ei ole pelastaa itseäni tai lapsiani. Se on Vapahtajan työ, ja Hän tekee sen täydellisesti. Taivaallisen Isän työ ja Hänen kirkkautensa on ”ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen” (Moos. 1:39). Hänellä on pelastussuunnitelma kaikkia lapsiaan varten. Minun pitää luottaa Hänen suunnitelmaansa, ei omaan suunnitelmaani. Ja olen yrittänyt muistaa, että Hän kyllä pitää lupauksensa suojella ja vahvistaa perhettämme. Uskon, että Hän kutsuu aina lapsiani tulemaan luokseen, ja Hän lohduttaa ja vahvistaa minua, kun pyrin tekemään samoin.

Opetus 2: Herran odottaminen voi olla pyhä tila.

Toinen opetus, jonka sain, oli sisar Amy A. Wrightilta, ensimmäiseltä neuvonantajalta Alkeisyhdistyksen ylimmässä johtokunnassa, ja hän puhui heti vanhin Christoffersonin jälkeen. Hän opetti:

”Usein voimme huomata olevamme, kuten rampa kerjäläinen temppelin portilla, kärsivällisesti – tai joskus kärsimättömästi – ’odottamassa Herraa’ [ks. Jes. 40:31]. Odottamassa fyysistä tai emotionaalista parantumista. Odottamassa vastauksia, jotka painuvat sydämemme sisimpään. Odottamassa ihmettä.”⁸

Rukoukseni tuohon yleiskonferenssiin mennessäni oli ollut välittömien tulosten saaminen. Tiesin, ettei tämä ollut realistista, mutta en ollut odottanut saavani opetuksia odottamisen tärkeydestä.

Sisar Wright jatkoi: ”Herran odottaminen voi olla pyhä tila – hioutumisen ja jalostumisen tila, jossa voimme tulla tuntemaan Vapahtajan syvästi henkilökohtaisella tavalla. Herran odottaminen voi olla myös tila, jossa saatamme huomata kysyvämme: ’Oi Jumala, missä olet?’ [OL 121:1] – tila, jossa hengellinen sinnikkyys vaatii meitä osoittamaan uskoa Jeesukseen Kristukseen valitsemalla Hänet tietoisesti yhä uudelleen ja uudelleen.”⁹

Olen pohtinut tätä ajatusta paljon tuon yleiskonferenssin jälkeen. Se, että opin odottamaan, olemaan kärsivällinen lasteni ja heidän valintojensa kanssa ja luottamaan siihen, että Herra etsii heitä aina, on vaatinut omalta osaltani paljon ponnistelua. Toivon, että se olisi niinkin yksinkertaista kuin että kerran päättäisin uskoa ja sitten täyttyisin rauhalla koko loppuelämäni ajaksi, kun rukoilen, että lapseni päättävät kääntyä Vapahtajan puoleen ja osoittaa uskoa Häneen. Mutta niin ei ole ollut minun kohdallani. Joinakin päivinä on tuntunut helpommalta antaa periksi toivottomuudelle ja epätoivolle, antaa periksi, koska saattaa tuntua siltä, että ”suunnitelma ei toimi”. On vaatinut paljon ponnistelua ja hengellistä sinnikkyyttä osoittaa uskoa ja säilyttää toivo taivaallisen Isän suunnitelmaan, kun näen lasteni tekevän valintoja, jotka eivät kuvasta heille opettamiani jumalallisia totuuksia. Silti joka päivä, kun valitsen epätoivon sijaan toivon, valitsen Hänet. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Tämä kamppailu on tuonut minua lähemmäksi Jumalaa. Se on saanut minut kääntymään Hänen puoleensa rukouksessa. Se on saanut minut paneutumaan pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Se on kääntänyt minut temppelin puoleen. Ennen kaikkea se on tehnyt minut valtavan kiitolliseksi Jeesuksen Kristuksen sovituksesta. Olen hyvin kiitollinen tiedosta, että Hän rakastaa lapsiani ja että Hän antoi henkensä heidän vuokseen.

Siitä, että opin odottamaan Herraa, on tullut minulle pyhä tila. Siitä on tullut jalostava kokemus. Kun olen tutkinut näitä yleiskonferenssipuheita ja tehnyt evankeliumin tutkimisestani keskittyneempää, ymmärrykseni opista on syventynyt ja uskoni on vahvistunut. Opettelen rivin rivin päälle, käskyn käskyn päälle luottamaan Herraan ja taivaallisen Isän lunastussuunnitelmaan samalla kun yhä rukoilen, että lapseni päättävät seurata Jeesusta Kristusta ja Hänen evankeliumiaan. Ja odotan innolla seuraavaa yleiskonferenssia oppiakseni lisää ja vahvistaakseni todistustani.

Opetus 3: Jumala on antanut keinon muuttaa kompastuskivet astinlaudoiksi.

Kolmas puhe, joka antoi minulle toivoa siinä konferenssissa, oli vanhin Larry S. Kacherin. Kun olen tutkinut tätä puhetta, se on opettanut minua voimallisesti. Olen oppinut, että Herra sallii meidän kokea elämän monimutkaisuutta auttaakseen meitä kääntymään Hänen puoleensa. Vanhin Kacher opetti, että ”elämän monimutkaisuuden toisella puolella on yksinkertaisuutta, kun pysymme ’lujina Kristuksessa, niin että [meillä] on täydellinen toivon kirkkaus’ [2. Nefi 31:20].

Osa elämän tarkoitusta on antaa näiden mahdollisten kompastuskivien muuttua astinlaudoiksi, kun kiipeämme niin sanottuja ’uskon portaita’ – portaita, koska ne antavat ymmärtää, ettei usko ole paikalleen pysähtynyttä. Se voi nousta tai laskea tekemiemme valintojen mukaan.”¹⁰

Olen kasvanut tämän uskoni koetuksen myötä. Mitättömässä viisaudessani haluan säästää lapseni elämän koettelemuksilta. Mutta kieltäisinkö lapsiltani tämän saman kasvun? Voimallisessa viisaudessaan Jumala on tarjonnut meille polun, jota seurata, Hänen pelastussuunnitelmansa. Kun kuljemme tuolla polulla, kohtaamme haasteita, jotka koettelevat uskoamme taivaalliseen Isään ja Jeesukseen Kristukseen. Meidän tulee käyttää tahdonvapauttamme siihen, että päätämme seurata Kristusta omilla uskon portaillamme, jolloin koettelemuksemme voivat olla astinlautoja eivätkä kompastuskiviä. Vanhin Kacher muistuttaa meille, että ”edistymisemme on iankaikkista”¹¹.

Lasteni kertomus ei ole ohi. Jumalan pelastussuunnitelma on todellinen, ja minun pitää uskoa Hänen suunnitelmaansa ja luottaa Hänen tarkoitukseensa. Kun lapseni käyttävät edelleen tahdonvapauttaan, pyrin muistamaan, että Herra ojentaa kätensä heille jatkuvasti ja että Hän auttaa heitä palaamaan, jos he päättävät tehdä niin. Hän on voimallinen pelastamaan.

Saan toivoa jakeista Sananl. 3:5–6:

”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.”

Olen varma, että on muita, jotka kokevat oman uskonsa koetuksia. Sinun koetuksesi saattaa olla samankaltainen kuin minun, tai saatat kamppailla eri kysymysten kanssa. Saanen ehdottaa, että viet huolenaiheesi Herran eteen ennen yleiskonferenssia sekä tutkiessasi jatkuvasti yleiskonferenssia ja pyhiä kirjoituksia. Pyri ”kuulemaan Häntä”¹² ja luota sitten siihen, että Hän opettaa sinulle, mitä sinun on tarpeen kuulla. Tiedän, että Hän rakastaa meitä ja että Hänellä on voima pelastaa meidät ja pelastaa lapsemme, kun me – ja he – kukin yksilöinä päätämme kääntyä Hänen puoleensa uskossa.