”Minua ei jätetty vaille lohtua”, Liahona, huhtikuu 2024.
Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Minua ei jätetty vaille lohtua
Opin, että rukous voi olla yksi suurimmista avunlähteistämme.
Kuvitus Stephanie Hock
Ennen kuin saimme tietää odottavamme lasta, mieheni ja minä olimme rukoilleet toista lasta. ”Innostunut” tuskin kuvaa sitä, miltä meistä tuntui. Iloamme lisäsi uutinen siitä, että erään ystävämme laskettu aika oli päivää ennen meidän vauvamme laskettua aikaa ja että kälyni laskettu aika oli siitä neljä päivää myöhemmin. Aloimme miltei heti suunnitella leikkitreffejä.
Kymmenennellä raskausviikolla aloin kuitenkin saada kouristuksia. Mieheni ja minä kiiruhdimme kauhuissamme sairaalaan ultraäänitutkimukseen. Tutkimuksen ajan katsoin innokkaasti monitoria ja kysyin hoitajalta, oliko vauvani kunnossa. Hän ei vastannut kääntäessään monitorin poispäin minusta.
En halunnut odottaa pahinta, mutta kun hoitaja lähti huoneesta, pelko valtasi minut. Aloin rukoilla tavalla, johon en ollut koskaan oivaltanut pystyväni, pyytäen jotakin – mitä tahansa – mikä voisi antaa minulle rauhaa.
Tunsin heti olevani lämpimässä syleilyssä ja kuulin hiljaisen, vienon äänen (ks. 1. Kun. 19:12) vakuuttavan minulle, että kaikki olisi hyvin. Tunsin lohtua ja tyyneyttä odottaessani, että lääkäri antaisi minulle vastauksia.
Kun lääkäri saapui, hän kertoi lempeästi aviomiehelleni ja minulle, että vauvamme oli kuollut. Tunsin jälleen välittömästi Hengen lämpimän syleilyn. Uutinen teki kipeää, mutta en voinut epäillä tunnetta, joka lohdutti minua.
Surressani seuraavat viikot käännyin usein taivaallisen Isäni puoleen rukouksessa. Pyhän Hengen rauhoittava varmuus oli aina läsnä, ja tiesin, että Herra huolehti minusta. Sain syvemmän ymmärryksen Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, kun tunsin Vapahtajan parantavaa balsamia. Niinä päivinä, kun minusta tuntui, etten ollut toimintakykyinen, tunsin enkelien käsien kannattelevan minua.
Mieheni ja minä rukoilimme jatkuvaa lohtua. Olimme kumpikin yhä surullisia, mutta kumpikaan meistä ei epäillyt, että sovituksensa ansiosta Vapahtaja voisi korvata tuskamme ja menetyksemme.
Tämä kokemus oli uskomattoman vaikea. Toisinaan se oli miltei liian raskas kantaa. Mutta olen iankaikkisesti kiitollinen suhteesta, jonka rakensin tämän kokemuksen myötä taivaallisen Isäni ja Vapahtajani kanssa. Rukous voi olla yksi suurimmista avunlähteistämme.
Tiedän, että taivaallinen Isä todellakin huolehtii lapsistaan ja että Hän ja Hänen Poikansa eivät jätä meitä vaille lohtua (ks. Joh. 14:18).