”Kiitollisuus siitä, että tuomme heidät kotiin”, Liahona, huhtikuu 2024.
Henkilökuvia uskosta
Kiitollisuus siitä, että tuomme heidät kotiin
Isäni turvallinen paluu toisen maailmansodan aikana auttoi minua arvostamaan sukututkimustyön ihmettä liityttyäni kirkkoon.
Yllä: Kirjoittaja yhdessä tyttärenpoikansa Jordan Stanfordin ja tyttärensä Marie-Laure Stanfordin kanssa.
Valokuvat kirjoittajan luvalla
Pariisi oli monin tavoin pimeä paikka vuonna 1939. Sotilaidemme häviö oli jo alkanut häämöttää, ja pariisilaiset alkoivat virrata pois kaupungista. Kesään 1940 mennessä Saksa oli miehittänyt Ranskan.
Isäni sai käskyn Service du Travail Obligatoireen (pakollinen työpalvelu), ja hänet lähetettiin Saksaan työskentelemään eräässä tehtaassa. Äiti ja minä pysyimme yhdessä ja teimme satunnaisia töitä saadaksemme rahat riittämään miehityksen vaikeiden vuosien aikana.
Eräänä päivänä matkalla kotiin töistä kesällä 1944 pyöräilin Place de la Concorden läpi ja huomasin olevani keskellä taistelua. Saksalaiset tankit täyttivät aukion, ja siellä vallitsi hämmennys laukausten singahdellessa joka puolelta, myös katoilta. Saksalainen sotilas tarttui minua käsivarresta ja työnsi minut tankkinsa taakse pelastaen henkeni.
Sen jälkeen muutos tapahtui nopeasti. Liittoutuneiden joukot tulivat pian Pariisiin ja ottivat sen haltuunsa. Ranska juhli, mutta äiti ja minä emme voineet osallistua yleiseen ilonpurkaukseen. Emme olleet kuulleet mitään isästä. Ranskalaisvankeja palasi hitaaseen tahtiin, mutta mietimme, kuinka ne, jotka olivat työskennelleet saksalaisissa tehtaissa, olivat selviytyneet.
Eräänä iltana, ennalta ilmoittamatta, isä saapui uupuneena ja parroittuneena. Hän kertoi meille ihmeellisestä paostaan Saksasta ja matkastaan jalan, polkupyörällä ja junalla Unkarin ja Tšekkoslovakian kautta.
Perheemme oli jälleen yhdessä, ja ilomme oli täysi.
Gisèle nuorena naisena.
Kiistattomia vastauksia
Useita vuosia myöhemmin perheemme – ja sen yhteen tuomisen – iankaikkinen tärkeys kävi minulle selväksi, kun olin ottanut vastaan opetusta kahdelta nuorelta mieheltä, jotka koputtivat mieheni suklaatehtaan oveen. He sanoivat olevansa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajia.
Mieheni Gerard oli sopinut tapaamisen heidän kanssaan kotona töiden jälkeen, mutta hän oli unohtanut kertoa siitä minulle. Kun näin näiden kahden nuoren saapuvan paikalle, pyysin heitä istumaan olohuoneeseen odottamaan Gerardia. En ollut heille kovinkaan ystävällinen.
Olin uskonnollinen, mutta uskoni ei vaatinut minulta paljoakaan. Olin elänyt tyytyväisenä ilman tarvetta tutkia tai esittää kysymyksiä. Ajatus uskoni kyseenalaistamisesta vaivasi minua, enkä tuntenut olevani kyllin rohkea vaihtaakseni uskontoani.
Pitkän aikaa Gerard kävi kirkossa ilman minua. Pieni seurakunta, jossa hän kävi, piti kokouksia asuntovaunussa samalla kun kirkon ensimmäistä seurakuntakeskusta Ranskassa rakennettiin. Gerard jopa auttoi perustuksen kaivamisessa.
Hänellä oli tapana tulla kotiin onnellisena ja yrittää kertoa minulle vaikutelmistaan. Viimein osallistuin lähetystyökeskusteluihin ja esitin kysymyksiä, joiden tarkoituksena oli lähinnä nolata nuo kaksi lähetyssaarnaajaparkaa. Hyvin kärsivällisesti ja täysin rehellisesti he myönsivät tietämättömyytensä tietyistä opillisista kohdista, tarjoutuivat tutkimaan kysymyksiäni ja palasivat seuraavalla viikolla vastaten niihin kiistattomasti.
Kun eräs vieraileva seurakuntapappi sai tietää, että otimme vastaan lähetyssaarnaajia, hän yritti saada kirkon opetukset näyttämään vääriltä. Hänen ponnisteluillaan oli kuitenkin päinvastainen vaikutus. Vaikka hän yritti asettaa kirkon jäsenet mahdollisimman huonoon valoon, päätin hyväksyä lähetyssaarnaajien opettamat periaatteet ja mennä kasteelle.
Gerard oli ollut valmis kasteelle pitkän aikaa, mutta hän ei halunnut mennä kasteelle ilman minua. Toukokuussa 1964 lähetyssaarnaajat pystyttivät kannettavan telttakangasaltaan keskelle asuntonsa olohuonetta ja täyttivät sen vedellä pesualtaasta kulkevan putken avulla. Kaikki kirkon ystävämme olivat paikalla. Olin niin liikuttunut, että pelkäsin kyynelteni saavan altaan tulvimaan yli äyräidensä!
Gisèle miehensä Gerardin ja heidän kahden tyttärensä kanssa Bernin temppelin luona Sveitsissä.
Yhdistettyinä iankaikkisuudeksi
Vuotta myöhemmin Bernin temppelissä Sveitsissä mieheni ja minut sinetöitiin toisiimme ja sitten kaksi tytärtämme sinetöitiin meihin. Siellä ollessamme teimme temppelityötä esivanhempiemme puolesta. Rakastan sitä, mitä kirkko opettaa sukututkimuksesta ja sinetöimisistä sekä Israelin kokoamisesta. Minusta on ihanaa keskittyä perheiden yhteen tuomiseen.
Gisèle tyttäriensä Marie-Laure Stanfordin ja Isabelle Hornen kanssa.
Siihen aikaan sukututkimuksen tekeminen ei ollut helppoa Ranskassa, mutta tunsin innoitusta tehdä sitä. Digitoituja asiakirjoja ei ollut, joten matkasin usein jonkun esivanhempani kotikaupunkiin pyytämään paperisia asiakirjoja. Tunsin hyvin erityisen tunteen, kun pitelin niiden nöyrien ihmisten kirjoittamia asiakirjoja, jotka olivat olleet läsnä jonkun esivanhempani syntymän, avioliittoon vihkimisen tai kuoleman aikaan.
”Rakastan sitä, mitä kirkko opettaa sukututkimuksesta ja sinetöimisistä sekä Israelin kokoamisesta.”
Nykyään ikäni rajoittaa minua jonkin verran, mutta olen hyvin kiitollinen siitä, että voin jatkaa työtä esivanhempieni hyväksi FamilySearchin avulla sekä indeksoimalla että etsimällä uusia nimiä. Käytettävissämme olevien työkalujen avulla olen indeksoinut yli 35 000 nimeä ja löytänyt yli 5 000 nimeä vietäväksi temppeliin.
Onnellisuus, jota löydämme evankeliumista, on täydellistä, kun voimme nauttia siitä perheemme kanssa. Olen kiitollinen mahdollisuudesta tuoda heidät yhteen – tuoda heidät kotiin ikuisesti.