Tuhannet rakkauden langat

Vaikka harva inhimillinen haaste on suurempi kuin hyvänä vanhempana oleminen, niin harvat tilaisuudet tarjoavat suurempaa mahdollisuutta iloon. Varmaankaan tässä maailmassa ei ole tehtävänä tärkeämpää työtä kuin valmistaa lapsemme olemaan Jumalaa pelkääviä, onnellisia, kunniallisia ja tuotteliaita. Vanhemmat eivät löydä tyydyttävämpää onnea kuin saada nähdä lastensa kunnioittavan heitä ja heidän opetuksiaan. Se on vanhempana olemisen suuruutta. Johannes todisti: ”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa.”³

Mielestäni lasten opettaminen, kasvattaminen ja kouluttaminen vaatii enemmän älyä, intuitiivista ymmärrystä, nöyryyttä, voimaa, viisautta, hengellisyyttä, kestävyyttä ja uutteraa työtä kuin mikään muu haaste, jonka saatamme kohdata elämässä. Näin on erityisesti nyt, kun säädyllisyyden ja kunnian moraaliset perustukset murenevat ympärillämme. Jotta meillä olisi menestyviä koteja, täytyy opettaa arvoja, täytyy olla sääntöjä, täytyy olla tasovaatimuksia ja täytyy olla asioita, joista ei voi tinkiä. Monet yhteiskunnat antavat hyvin vähän tukea vanhemmille moraaliarvojen opettamisessa ja kunnioittamisessa. Muutamat kulttuurit ovat muuttumassa käytännöllisesti katsoen arvottomiksi, ja monet nuoret noissa yhteiskunnissa ovat alkaneet suhtautua kyynisesti moraaliin.

Kun kokonaiset yhteiskunnat ovat rappeutuneet ja menettäneet moraalisen identiteettinsä ja monet kodit ovat hajonneet, paras toivo on siinä, että suunnataan suurempaa huomiota ja vaivannäköä seuraavan sukupolven – lastemme – opettamiseen. Näin tehdäksemme meidän täytyy ensin vahvistaa lasten ensisijaisia opettajia. Näistä tärkeimpiä ovat vanhemmat ja muut perheenjäsenet. Parhaan ympäristön pitäisi olla koti. Jotenkin, jollakin tapaa meidän täytyy yrittää tehdä kotimme vahvemmiksi, niin että ne pysyvät pyhättöinä sitä vallitsevaa epätervettä moraalista lahoamista vastaan, joka meitä ympäröi. Sopusointu, onni, rauha ja rakkaus kodissa voivat osaltaan antaa lapsille tarvittavaa sisäistä voimaa selviytyä elämän haasteista. Entisen Yhdysvaltain presidentin George Bushin vaimo Barbara Bush sanoi kerran Wellesley Collegesta valmistuville:

”Oli aikakausi mikä hyvänsä tai ajat millaiset hyvänsä, yksi asia ei koskaan muutu: isät ja äidit, jos teillä on lapsia, heidän on oltava etusijalla. Teidän täytyy lukea lapsillenne, teidän täytyy halata lapsianne ja teidän täytyy rakastaa lapsianne. Teidän menestymisenne perheenä, meidän menestymisemme yhteiskuntana ei riipu siitä, mitä tapahtuu Valkoisessa talossa, vaan siitä, mitä tapahtuu teidän kodeissanne.”⁴

Hyvänä isänä ja äitinä oleminen edellyttää sitä, että vanhemmat asettavat monia omia tarpeitaan ja toiveitaan toiselle sijalle lastensa tarpeisiin nähden. Tämän uhrauksen seurauksena tunnollisille vanhemmille kehittyy luonteen jaloutta, ja he oppivat toteuttamaan käytännössä Vapahtajan itsensä opettamia epäitsekkäitä totuuksia.

Kunnioitan suuresti yksinhuoltajia, jotka taistelevat ja uhrautuvat ja yrittävät lähes yli-inhimillisissä vaikeuksissa pitää perheen koossa. Heitä tulisi kunnioittaa ja auttaa heidän sankarillisissa ponnistuksissaan. Mutta jokaisen äidin ja isän tehtävä on paljon helpompi silloin, kun kotona on kaksi osallistuvaa vanhempaa. Usein lapset uhmaavat ja verottavat molempien vanhempien voimia ja viisautta.

Vuosia sitten presidentti Spencer W. Kimball (1895– 1985) puhutteli piispa Stanley Smootia. Presidentti Kimball kysyi: ”Kuinka usein pidätte perherukouksen?”

Piispa Smoot vastasi: ”Me yritämme pitää perherukouksen kahdesti päivässä, mutta pidämme sen keskimäärin kerran päivässä.”

Presidentti Kimball vastasi: ”Aikaisemmin perherukouksen pitäminen kerran päivässä saattoi riittää, mutta tulevaisuudessa se ei riitä, jos aiomme pelastaa perheemme.”

Riittääköhän se, että perheiltoja pidetään satunnaisesti ja harvoin, vahvistamaan tulevaisuudessa lapsiamme tarpeellisella määrällä moraalista voimaa? Se, että tutkimme perheen kanssa harvoin pyhiä kirjoituksia, ei ehkä riitä varustamaan meitä itseämme ja lapsiamme sillä hyveellisyydellä, joka on tarpeen pitääksemme puolemme elinympäristömme moraalista rappiota vastaan. Missä kummassa lapset oppivat puhtautta, nuhteettomuutta, rehellisyyttä ja perusluonteista inhimillistä säädyllisyyttä, elleivät kotona? Tietenkin näitä arvoja vahvistetaan kirkossa, mutta vanhempien opetus on jatkuvampaa.

Kun vanhemmat yrittävät opettaa lapsiaan välttämään vaaraa, ei heidän pidä sanoa lapsilleen: ”Me olemme kokeneita ja viisaita maailman tavoissa ja me voimme mennä lähemmäksi jyrkänteen reunaa kuin te.” Vanhempien tekopyhyys voi tehdä lapsista kyynisiä ja epäuskoisia kotona opetettuja asioita kohtaan. Esimerkiksi, kun vanhemmat käyvät elokuvissa, jotka he kieltävät lapsiltaan, heidän uskottavuutensa vanhempina vähenee. Jos lasten odotetaan olevan rehellisiä, niin vanhempien täytyy olla rehellisiä. Jos lasten odotetaan olevan hyveellisiä, niin vanhempien täytyy olla hyveellisiä. Jos lasten odotetaan olevan kunniallisia, niin vanhempien täytyy olla kunniallisia.

Lapsille opetettavia arvoja tulisi olla muun muassa toisten ihmisten kunnioittaminen, alkaen lasten omien vanhempien ja perheen kunnioittamisesta, toisten ihmisten uskon symbolien ja isänmaallisten käsitysten kunnioittaminen, lain ja järjestyksen kunnioittaminen, toisten ihmisten omaisuuden kunnioittaminen, auktoriteettien kunnioittaminen. Paavali muistuttaa meitä, että lasten ”on ensi sijassa – – opittava täyttämään velvollisuutensa perheenjäseniään kohtaan”.⁵

Yksi vanhempien vaikeimmista haasteista on oikeanlainen kurinpito. Lasten kasvattaminen on yksilöllistä. Jokainen lapsi on erilainen ja ainutkertainen. Se, mikä tehoaa yhteen, ei välttämättä tehoa toiseen. En tiedä, kuka muu on tarpeeksi viisas sanomaan, millainen kuri on liian kovaa ja millainen liian lempeää, kuin itse lasten vanhemmat, jotka rakastavat heitä eniten. Tätä asiaa on vanhempien rukoillen arvioitava. Koossapitävänä ja kannattavana periaatteena on, että lasten kurin täytyy perustua ennemminkin rakkauteen kuin rangaistukseen. Brigham Young (1801–1877) opetti: ”Jos te joudutte joskus rankaisemaan jotakuta, älkää koskaan rangaisko enempää kuin teillä sisimmässänne on palsamia haavojen sitomiseen.”⁶ Opettaminen ja kurinpito ovat kuitenkin varmasti erottamaton osa lasten kasvattamista. Jos vanhemmat eivät pidä kuria lapsilleen, niin yhteiskunta rankaisee näitä tavalla, josta vanhemmat eivät pidä. Ilman kuria lapset eivät kunnioita kodin sääntöjä eivätkä yhteiskunnan sääntöjä.

Kurinpidon pääasiallinen tarkoitus on opettaa kuuliaisuutta. Presidentti David O. McKay sanoi: ”Jos vanhemmat eivät opeta lapsilleen tottelevaisuutta ja jos [heidän] kotinsa ei saa aikaan tottelevaisuutta, niin yhteiskunta vaatii sitä ja saa sitä. Sen vuoksi kodin on parempi kouluttaa lasta tottelevaisuuteen ystävällisyydellä, myötätunnolla ja ymmärryksellä kuin tunteettomasti jättää hänet alttiiksi karkealle ja kylmäkiskoiselle kurille, jota yhteiskunta toteuttaa, jos koti ei ole tehnyt velvollisuuttaan.”⁷

Yksi olennainen osa lasten opettamisessa kurinalaisiksi ja vastuuntuntoisiksi on saada heidät oppimaan työntekoa. Varttuessamme monet meistä ovat kuin mies, joka sanoi: ”Pidän työstä; se kiehtoo minua. Voin istuskella katselemassa sitä tuntikausia.”⁸ Toistan, että työn periaatteen parhaat opettajat ovat vanhemmat itse. Minulle työstä tuli ilo, kun tein ensin työtä isäni, isoisäni, setieni ja veljieni rinnalla. Olen varma, että minusta oli usein enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta muistot ovat suloisia ja opitut asiat arvokkaita. Lasten täytyy oppia vastuuta ja itsenäisyyttä. Käyttävätkö vanhemmat henkilökohtaisesti aikaa näyttääkseen ja osoittaakseen ja selittääkseen, niin että lapset osaavat, kuten Lehi opetti, toimia ”omasta puolestaan eikä [olla] toiminnan kohteita”?⁹

Luther Burbank, yksi maailman merkittävimmistä puutarhaviljelijöistä, on sanonut: ”Jos me emme olisi antaneet kasveillemme sen enempää huomiota kuin lapsillemme, me eläisimme nyt rikkaruohojen viidakossa.”¹⁰

Myös lapset ovat saaneet oikeuden käyttää moraalista tahdonvapautta, jonka kautta meille kaikille on suotu mahdollisuus edistyä, kasvaa ja kehittyä. Tuo tahdonvapaus antaa lapsille myös mahdollisuuden tehdä vaihtoehtoisia itsekkyyden, tuhlaavaisuuden, nautinnonhalun ja itsetuhon valintoja. Lapset osoittavat usein tällaista tahdonvapautta ollessaan vielä hyvin nuoria.

Vanhemmat, jotka ovat olleet tunnollisia, rakastavia ja huolehtivaisia ja jotka ovat eläneet vanhurskauden periaatteiden mukaan parhaansa tehden, voivat lohduttautua tietäessään, että he ovat joidenkuiden lastensa teoista huolimatta hyviä vanhempia. Lapsilla itsellään on vastuu kuunnella ja totella, ja kun heitä on opetettu, heillä on vastuu oppia. Vanhemmat eivät voi aina vastata kaikista lastensa virheistä, koska he eivät voi varmistaa lastensa hyvää käyttäytymistä. Jotkut harvat lapset voisivat panna kovalle koetukselle jopa Salomon viisauden ja Jobin kärsivällisyyden.

Niillä vanhemmilla, jotka ovat varakkaita tai liian hemmottelevia, on usein erityishaaste. Noissa olosuhteissa jotkut lapset pitävät vanhempiaan tavallaan panttivankeina kieltäytymällä noudattamasta vanhempien sääntöjä, elleivät vanhemmat taivu lasten vaatimuksiin. Vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Ne, jotka tekevät liian paljon lastensa puolesta , saavat pian huomata, että he eivät voi tehdä mitään lastensa kanssa . Monien lasten puolesta on tehty niin paljon, että heistä on melkein tehty selvää .”¹¹ Se, että emme täysin arvosta aineellisia asioita, joita emme ole itse ansainneet, näyttää kuuluvan ihmisluontoon.

On tietyllä tavalla ironista, että jotkut vanhemmat ovat sangen huolissaan siitä, ovatko heidän lapsensa hyväksyttyjä ja suosittuja ikätovereidensa keskuudessa, ja kuitenkin nämä samat vanhemmat pelkäävät, että heidän lapsensa saattavat olla tekemässä samoja asioita, joita heidän ikätoverinsa tekevät.

Yleisesti ottaen ne lapset, jotka päättävät ja pysyvät päätöksessään kieltäytyä huumeista, alkoholista ja luvattomasta seksistä, ovat niitä, jotka ovat omaksuneet ja sisäistäneet kotinsa kestävät arvot sellaisina kuin heidän vanhempansa niitä noudattavat. Vaikeiden päätösten hetkellä he todennäköisesti ennemmin noudattavat vanhempiensa opetuksia kuin ikätovereidensa esimerkkiä tai joukkotiedotusvälineissä esitettäviä harhaanjohtavia perusteluja, jotka ihannoivat alkoholin käyttöä, luvatonta seksiä, uskottomuutta, epärehellisyyttä ja muita paheita. He ovat kuin Helamanin kaksituhatta nuorta miestä, joille ”heidän äitinsä olivat opettaneet – –, että jos he eivät epäilleet, Jumala pelastaisi heidät” kuolemalta.¹² ”Ja he toistivat minulle äitiensä sanat, sanoen: Me emme epäile äitiemme tienneen sitä.”¹³

Vanhempien opetusten ja arvojen juurruttamisessa lasten elämään tuntuu olevan avuksi vakaa usko Jumalaan. Kun tästä uskosta tulee osa heidän sieluaan, he saavat sisäistä voimaa. Mitä siis vanhempien pitäisi opettaa kaikesta siitä, mitä on tärkeätä opettaa? Pyhissä kirjoituksissa meille sanotaan, että vanhempien tulee opettaa lapsilleen oppia ”uskosta Kristukseen, elävän Jumalan Poikaan, ja kasteesta ja Pyhän Hengen lahjasta” sekä parannuksesta.¹⁴ Nämä totuudet täytyy opettaa kotona. Niitä ei voi opettaa kouluissa, eikä niitä edistä valtiovalta eikä yhteiskunta. Tietenkin kirkon ohjelmat voivat auttaa, mutta kaikkein tehokkainta opettaminen on kotona.

Vanhempien opetustuokioiden ei tarvitse olla suuria tai dramaattisia tai voimallisia. Me opimme tämän Mestariopettajalta. Eräs kirjailija sanoi Vapahtajasta:

”Kristuksen elämän täydellinen kauneus on vain pienten, vähäpätöisten kauneuden tekojen yhteen kertynyttä kauneutta – Hän keskusteli naisen kanssa kaivolla; Hän osoitti rikkaalle nuorukaiselle tämän sydämessä olevan salaisen kunnianhimon, joka piti tätä taivaan valtakunnan ulkopuolella; Hän opetti pientä seuraajajoukkoaan rukoilemaan; Hän teki tulen ja paistoi kalaa, jotta Hänen opetuslapsillaan olisi aamiainen odottamassa, kun he tulivat yön kalastettuaan maihin kylmissään, väsyneinä ja masentuneina. Kaikki tämä, kuten huomaatte, auttaa meitä näkemään [Kristukselle] tärkeiden asioiden todellisen luonteen ja arvon. Ne ovat hyvin erityisiä, hyvin pelkistettyjä, ja ne kohdistuvat siihen, mikä on vähäistä, paneutuvat siihen, mikä on pientä.”¹⁵

Ja sellaista on vanhempina oleminenkin. Pienet asiat ovat isoja asioita, jotka on ommeltu perheen kudelmaan tuhansilla rakkauden, uskon, kurin, uhrauksen, kärsivällisyyden ja työn langoilla.

On olemassa muutamia suuria hengellisiä lupauksia, jotka saattavat auttaa uskollisia vanhempia tässä kirkossa. Ne ovat samat jumalalliset lupaukset, jotka annettiin heidän uskollisille esivanhemmilleen, jotka kunniakkaasti pitivät liittonsa. Jumala muistaa ne liitot, jotka vanhemmat muistavat. Lapset voivat täten tulla näiden suurten liittojen ja lupausten edunsaajiksi ja perijöiksi. Näin tapahtuu siksi, että he ovat liiton lapsia.¹⁶

Jumala siunatkoon tämän maailman kamppailevia, uhrautuvia, kunniallisia vanhempia. Kunnioittakoon Hän erityisesti niitä liittoja, joiden mukaan kansamme uskolliset vanhemmat ovat eläneet, ja varjelkoon Hän näitä liiton lapsia.

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:

1. Kerro perheenjäsenille, että pyhättö on paikka, joka suojelee vaaroilta tai ahdingolta. Pyydä jokaista piirtämään kuva siitä, miltä pyhättö heidän mielestään näyttää. Pyydä heitä kertomaan piirroksestaan ja selittämään, miksi se on pyhättö. Lue ensimmäinen kappale otsikosta ”Paras toivo”. Kuinka kotimme voi olla pyhättö?

2. Lue ääneen tämän sanoman ensimmäinen lause. Kerro sitten, mitä vanhempana olemisen haasteita presidentti Faust mainitsee. Pyydä perheenjäseniä kertomaan ajatuksia siitä, kuinka vanhemmat voivat vastata näihin haasteisiin. Mitä presidentti Faustin neuvoja perhe voisi ottaa käyttöön tulevina kuukausina?

3. Luettuanne yhdessä kohdat ”Vastuuntunnon opettaminen” ja ”Vakaa usko Jumalaan” laatikaa luettelo siitä, mitä lasten presidentti Faustin mukaan täytyy oppia. Valitse tästä artikkelista yksi tai useampia keskustelunaiheita. Voit ottaa keskustelussa esiin joitakin pyhien kirjoitusten kohtia. Todista siunauksista, joita evankeliumin opiskeleminen ja opettaminen kotona tuo.